Merja Koivaarasta esiintyminen on kivaa. Mutta vielä enemmän hän pitää tunteiden herättämisestä muissa; siitä että saa yleisön nauramaan ja itkemään. Että katsojan sisuksissa tapahtuu jotain liikehdintää.
– Teatteri on todella laaja. Se on koko maailma, uskoo Merja Koivaara, joka on näytellyt ja ohjannut.
Harrastajateatterissa pääsee näyttelemään, ohjaamaan, tekemään lavasteita, käsiohjelmia, ideoimaan rekvisiittaa, valmistamaan pukuja, hoitamaan puffettia ja niin edelleen.
– Kaikkea mitä käsillä ja päällään pystyy tekemään. Teatterin kautta olen oppinut käyttämään akkuporakonettakin.
Näytteleminen on antanut rohkeutta.
– Voi kävellä tanssilattian läpi, vaikka kaikki katsovat. Rohkea ihminen on sellainen, joka tekee, vaikka pelkää. Hän ei ajattele, mitä muut ajattelevat minusta.
Koivaara sanoo, että näytellessä ja harjoitellessa oppii tuntemaan itseään ja ohjaajana näkemään ihmismielen kirjon.
Lapsena hän oli ujo ja hiljainen. Jalat tutisivat, kun piti sanoa jotain julkisesti. Häntä pelotti esiintyä toisten edessä.
– Silti olin koulun juhlissa näytelmissä ja tanssiesityksissä.
– Muistan kun alakoulussa harjoittelimme koulukaverin kanssa välitunnilla Nukkeäitejä-pienoisnäytelmää. Opettaja seurasi meitä ja hymyili. Juttelimme, mitkä nuket otetaan näytelmään. Toisella oli kädessä rautasarana ja toisella laudanpätkä. Mutta sellaista se oli ennen ja nyt: tehdään näytelmää siitä, mitä on.
Oppikoulun ekalla luokalla hän katseli neljäsluokkalaisten heille esittämää Pieni merenneito -näytelmää.
– Tykkäsin siitä. Ne olivat niin kauniita. Olisin katsellut vaikka kuinka kauan. Ihailin: ”Voi, kun ne uskaltaa.”
Haltioissaan hän oli, kun he lukiosta kävivät katsomassa Tampereella Hair-musikaalin 1960-luvun lopulla.
– Se oli räjähtävä kokemus. Siellä ne lavalla pössäyttelivät ja olivat alasti. Musiikki oli niin mahtavaa. Silloin jysähti palo teatteriin.
Tuli kaikkea väliin: koulua, partiota, töitä, perhe ja lapset, muita harrastuksia, kuten radioamatööriys, veneily ja SPR.
– Minä haaveilin nuorena, että saisin vierelleni tummatukkaisen miehen, sinisilmäisen tytön, osaisin morsettaa ja pääsisin veneilemään.
Koivaara kehottaa haaveilemaan, lentämään ja uneksimaan.
– Havahduin, kun tajusin että tässä sitä mennään omalla veneellä Myrskyluodolle ja matkassa on kaksi lasta ja tummahiuksinen mies, ja minä osaan morsettaa, heläyttää haaveilija.
Punaisen Ristin harjoituksissa Koivaara eläytyi täysillä potilaan osaan.
– Jos minua hoidettiin väärin, niin ”vaivuin koomaan” ja jos oikein, niin virkistyin. Kouluttajat sanoivat, että minkä näyttelijän teatteri onkaan menettänyt. Ajattelin, että olisinkin hyvä näyttelijä. Mää muuten menen teatteriin.
Oli vuosi 1993, kun hän päätti antaa halulleen vallan.
– Halusin näyttelemään niin kovasti. Ajattelin, että ensin on hyvä mennä kesäteatteriin. Menen Someron Tupanäyttämöön harjoittelemaan, että sitten voi kokeilla oikeaa näyttämöä. Soitin Kurkikankaan Pekalle, joka ohjasi kesän näytelmää, että voinko tulla.
Merja Koivaara sai Maija Punnitun roolin Maiju Lassilan kirjoittamasta näytelmästä Liikaviisas.
– Minulla oli siinä 27 repliikkiä. Yhdessä sanoin miehelleni: ”No, etkös sinä saa niitä vaatteita päällesi.”
Sitä kesää ennen Koivaara ei ollut tiennyt, mitä kaikkea harrastajateatteri pitää sisällään. Kesän 1993 jälkeen tiesi, että saa näytellä, laulaa, tanssia, mönkiä, nauraa, itkeä, lavastaa, puvustaa ja olla yhtenä muiden joukossa.
Merja Koivaara tykkää näytellä vahvoja ihmisiä. Vuosien haave on ollut esittää voimakasta ja kovaa Niskavuoren Hetaa.
– Pappi toivoi, että Heta saisi sydämeensä nöyryyttä ja lupasi rukoilla sen puolesta. Heta oli todennut, että ”rovasti rukkoilee vaa, mutta nöyryyttä siihe ei tuu”, toistaa Koivaara Hetan repliikkiä.
– Heta on hieman laimentunut. Ehkä en haikailekaan enää sen roolin perään, pohtii Koivaara.
Hän on saanut tehdä vahvoja rooleja, muun muassa Unto Monosen äidin Helenan ja Maria Jotunin matami Röhelinin. Mutta yksi on hänelle ylitse muiden.
Puhdistuksen Aliide Truun rooli on syynä Hetan haalenemiseen. Aliidessa Koivaara sai kokea naisen kipupisteet, ja miksi tuosta Sofi Oksasen kehittelemästä virolaisesta roolihahmosta oli tullut sellainen kuin oli tullut.
– Se oli niin hurja ja syväluotaava rooli.
Ohjaajista hän kunnioittaa Tapio Väntsiä.
– Hän oli aina rauhallinen. Sanoi, että ”nyt rauhassa juodaan kahvit, puhutaan ja jutellaan, mitä tänään tehdään ja miksi”. Hän huolehti, että näyttelijällä on turvallinen olo, jotta pystyy hyviin suorituksiin. Silti hän vaatii, että töitä täytyy tehdä.
Kun on tunteet -näytelmässä esitettiin episodeja naisen elämästä. Koivaara oli pyykkärinainen, jonka mies pahoinpiteli tätä. Näytelmässä hän kertoi muuta kuin mies oli. Puoliso ei ollut oikeasti hyvä.
Koivaaran kasvoilta piti näkyä tunne väkivallasta, vaikka sanat kertoivat toista.
– Silloin revittiin sielua irti. Samaan aikaan menin lukemaan tyhmyyksissäni Huojuvaa taloa.
Ennen kenraaliharjoitusta Merjan unessa, kunnon painajaisessa miehensä hakkasi häntä.
– Se oli kauheaa. Rooli meni tunteisiin.
– Mutta onhan se mukavaa tehdä iloista ja hauskaakin teatteria.
Viime viikonloppuna Merja Koivaara juhlisti Havuharjulla 30-vuotistaivaltaan lavalla ja kulisseissa. Hän sai myös Harrastajateatteriliiton kultaisen ansiomerkin.
Framille pääsi hänen roolejaan ja esityksiään eri vuosilta. Hän tapasi entisiä näyttelijäkavereita, ohjaajia, hänelle tärkeitä ihmisiä.
– Se porukka ja yhdessä tekeminen hitsaa meidät yhteen. Se on liima, joka vetää keväästä toiseen harjoittelemaan ja kesästä toiseen esittämään näytelmiä.
– Mukana on kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä. Ei ole ikäjakoa.
Teatteria tehdessä hän vielä jännittää, mutteivät jalat enää lyö loukkua eikä kroppa tärise.
– Jännitys on nyt vatsassa. Se tuo energisyyden esitykseen.
Koivaaran näytteleminen ei ole jäänyt Tupanäyttämöön ja Salon Teatteriin. Hän on ollut monissa ja erilaisissa produktioissa, esimerkiksi runomatineoissa, Hangossa esittänyt ravintolayleisölle illan aikana monia eri rooleja tai ollut mukana elokuvissa avustajana. Etsinyt niihin esineitä ja asuja. Joitakin vuosia sitten hän innostui jouluseimen rakentamisesta ja kokosi sen oheen näytelmää ja laulua.
– Voisin vähän ryhtyä jo heivaamaan.
Hän on ajatellut, että voisi jatkossa mennä palvelutaloihin vaikka lukemaan vanhuksille runoja.
– Näen, että he kaipaavat seuraa, sanoja, musiikkia ja liikuntaa. On mukava saada heidät mukaan. Se ei vie minulta aikaa eikä vaivaa. Voin antaa iloa, jumppauttaa heitä. Näyttää, että elämästä voi vielä nauttia, vaikka on rajoitteita.
Merja Koivaara on miettinyt, miksi hän näyttelee.
– Miksi tätä teen? Mulla on annettu tämä lahja. Miksi en jakaisi sitä, jota haluan antaa. Voin tehdä sillä hyvää toisille.
Tohvelisankarin Rouvan esitykset alkavat
Someron Tupanäyttämön tämän kesän näytelmä Maria Jotunin Tohvelisankarin Rouva saa ensi-iltansa Havuharjulla sunnuntaina 18.6. Esityksiä on kesäkuussa neljä, heinäkuussa kaksi ja elokuussa neljä.
Somerolla nähdään Sakari Hokkasen tekemä sovitus ja Jarmo Hämerannan ohjaama esitys.
Huvinäytelmässä nauretaan vallan ja rahanhimolle, sotketaan rakkautta ja oman edun tavoittelua. Syntyy suhdesoppa.
