Olen hyvin hämmentynyt VARHA:n toiminnasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vähintään yhtä hämmentyneitä oli osa VARHA:n palveluksessa olijoistakin yhteisen episodimme aikana.
Sairastan etenevää lihassairautta ja sen vuoksi olen täyspäiväinen pyörätuolin käyttäjä. Muutama viikko sitten tulin vaimoni kanssa kotiin huomatakseni sisääntulo ja asuinkerrokseen välillä liikennöivän hissin jämähtäneen paikalleen ja kieltäytyvän käynnistymästä. Siirtyminen ylös ilman hissiä oli pois laskuista ja arjen kannalta välttämättömät apuvälineet kuten sähkösänky, sisäpyörätuoli ja sähköinen WC-nostin olivat ulottumattomissani.
Soitin hissin maahantuojalle, joka totesi, että he eivät pysty auttamaan ja että huoltosopimusta VARHA:n kanssa ei ole (tällainen oli tehty Someron kanssa, mutta mihin nyttemmin joutunut). Vaimoni soitti 112 ja kertoi, että nyt tarvitaan nostoapua ja että kyseessä ei ole hätätilanne, mutta nostoapua tarvitaan välttämättä.
112 hälytti palokunnan paikalle. Eipä aikaakaan kun 6 rotevaa palokuntalaista tungeksi katsomaan tilannetta. Ryhmänjohtaja totesi, että hissiä eivät tietenkään voi korjata, mutta varmaa ei ole nostaminenkaan. Hän sanoi soittavansa Turkuun vastuulliselle päällikölle. Puhelinkeskustelun päätteeksi hän totesi, että allekirjoittaneen kantaminen yläkertaan alle 20 normiaskelman päähän ei käy työtapaturmariskin vuoksi. Koska kyseessä ei ollut hälytysajo, enkä ollut loukkaantunut asia jäi tähän. Palokuntalaiset keräsivät tavaransa ja poistuivat paikalta. Jotkut heistä pahoitellen. Käskivät ottaa yhteyttä sosiaalipäivystyksen.
Huuli pyöreänä soitin sosiaalipäivystykseen, jossa ystävällinen nuori neito kertoi, että ei heillä ole ketään kantamaan, mutta lupasi kohta soittaa takaisin. Pian soi puhelin, sosiaalipäivystys oli kysynyt maahantuojalta apua ja saanut saman vastauksen kuin minäkin.
Lisäksi he olivat kysyneet myös sairaankuljetukselta apua. Vastaus oli, ”emme voi auttaa, koska kyse ei ole sairauskohtauksesta tai loukkaantumisesta.” Sosiaalipäivystys yritti kuitenkin löytää jonkin ratkaisun ja ehdotti, että muuttaisin Mäntykotiin siksi aikaa, kunnes hissille saadaan korjaaja. Muutamien portaiden takia pois omasta kodista! Jotenkin olisin vielä ymmärtänyt, jos minua olisi täytynyt roudata korjausta odotellessa lukuisia kertoja ylös ja alas, mutta näin loma-aikana olisin selvinnyt mainiosti yhden ylösnoston jälkeen vaikkapa viikon yläkerrassa.
Ei auttanut jäädä pohtimaan rumia sutkautuksia VARHA:sta ja sen varmuudesta hädän hetkellä. Otin puhelimen käteen ja soitin Maavirralle. Tiesin heidän historiastaan ambulanssibisneksessä ja ajattelin heiltä löytyvän jonkin vinkin. Kerrottuani ongelman sanoi Tuomo Maavirta, että ei tässä kummempia ratkaisuja tarvita, vaan he kantavat. 10 minuutin kuluttua Tuomo ja vaimonsa Pia olivat meillä ja 5 minuuttia myöhemmin oli allekirjoittanut yläkerrassa. Olin kiitollinen ja helpottunut.
Mitä opimme? 1. VARHA:lla on kokonaan jäänyt noteeraamatta väestörakenteeltaan iäkkään kaupunkimme lisääntyvät nostotarpeet. 2. Organisaatio ei tiedä kenen vastuulle homma kuuluu, eikä oma-aloitteisuutta tai oman tontin rajat ylittävää palveluhalua ole. Tästä poikkeuksena sosiaalipäivystys, jolla ei puolestaan ole resursseja. 3. Ystävälliset entiset ambulanssiyrittäjät (kilpailutuksessa hävinneet) ja ihanat ihmiset Tuomo ja Pia hoitivat hyvinvointialueen tehtäviin kuuluvan työn iltamyöhään, omalla ajallaan ja ilman korvausta. Ihmisten huomaavaisuus on korvaamatonta.
Vastauksena otsikkoon; mikään määrä palomiehiä ei riitä kantamaan 90 kiloa, siihen vaaditaan yksi ammattitaitoinen ja ystävällinen pariskunta. Kiitos vielä Pialle ja Tuomolle.
PS. Jään ihmettelemään kuinka paljon VARHA käyttää resursseja ”ei minkään tekemiseen” … ja olisiko pitänyt sytyttää nuotio portaikkoon vai lyödä päänsä seinään, jotta apua olisi saanut?
Markku Kanerva
Yrittäjä, somerolainen ja VARHA:n asiakas