Päätin tänä kesänä pitää kesälomaa politiikan seurannasta. Toisille kännykän räplääminen on pakkomielle, minulle se on politiikan ja talouden seuraaminen kaikista lähteistä. Olenkin kirjoittanut muutaman viime vuoden aikana 150 niitä kommentoivaa juttua.
Mutta ei se onnistunut. Politiikkaa, erilaista vihapuhetta ja talouden katastrofia tunki esiin kaikkialta. Pääosin niin vastenmielistä, etten halunnut sitä edes kommentoida.
Vihapuheen ja pahantahtoisen väittelyn välttelyssä auttoi vanha viisaus ihmiselle tärkeistä asioista: Mikään ei ole tärkeää paitsi puutarhanhoito.
Se sopi perheemme kesään Somerolla oikein hyvin. Tosin minun osuuteni puutarhan hoidossa on kevyet ja keskiraskaat maansiirtotyöt, siis istutuskuoppien kaivelu, kompostimullan levitys ja kastelu. Vaimo on kukittanut kasveja. Kukitus aikoi narsisseista, tulppaaneista, hyasinteista ja jatkui koristeomenapuilla. Sitten tulivat unikot, jasmiinit ja pionit. Nyt on ruusujen, liljojen ja hortensioiden, – sekä rankkojen sateiden aika. Lopuksi keräämme talteen viinirypäleet.
Viime keväänä 10-vuotias magnoliamme kukki ensi kerran ja tänä vuonna se tarjosi jo paljon kukkaloistoa. Viiniköynnöskin lupailee runsasta satoa. Yllätyksen runsailla kukillaan tarjosi myös kääpiömantelipuu.
Puutarha tuo mielenrauhaa. Nyt politiikka on sen sijaan tarjonnut vain mielensä pahoittamista.
Kiihkeintä väittelyä kesän mediakuohunnassa on aiheuttanut erimielisyys mielipiteen ja sananvapaudesta. Minullakin on siitä jonkin verran kokemusta. Päätoimittajana jouduin arvioimaan sekä lukijoiden että myös omien toimittajieni mielipiteen ja sananvapautta. Ne eivät ole sama asia. Mielipiteisiinsä jokaisella on oikeus, mutta niiden julkisanomista ei voi aina vaatia. Nyt siis väitellään, mitä saa ja sopii julkaista. Saako kertoa esimerkiksi purkautuneen parisuhteen keskinäisestä viestittelystä? Se tuo helposti mieleen erosta katkeroituneen koston.
Mielipiteen vapautta ei mittaa se, saako uskonnollisia kirjoja polttaa tai polkea. Protestin valtioterrorismista voi esittää muillakin tavoin. Kuten Ruotsissa epäillään, provokaation taustalla saattaa olla aivan muu taho ja tarkoitus.
Olin päätoimittajana pahimman suomettumisen aikaan. Se toi oman mausteensa sananvapauteen. Muistutin toimittajilleni, että mielipiteen vapaus ei edellytä edes kaikille uutisarvoisille mielipiteille julkisuutta lehden sivuilla. Suomettuminen oli itsesensuuria. Kaikkia kelvollisia mielipiteitä ulkopolitiikasta ja Neuvostoliitosta ei sopinut esittää lehdessä tai televisiossa. Joitakin kirjojakin puhdistettiin. Jos poikkesi ”yleistä tavasta”, saattoi saada ”myllykirjeen” Kekkoselta. Minäkin niitä sain.
Historiaan on jäänyt päätökseni poistaa Rauma-Repolan pääjohtajan mielipide. Hän rinnasti Kekkosen omia kansalaisiaan tappavaan Idi Aminiin. Pidin rinnastusta epäkorrektina. Suomettumisena pidettiin silloin myös Kekkosen arvostelua. En silti muista yhdenkään varteenotettavan mielipiteen, uutisen tai kannanoton jääneen näistä syistä julkaisematta. Paljon jäi kuitenkin selvittämättä, eikä kaikesta kirjoitettu, vaikka olisi voitu ja pitänytkin. Tunnettu taloustieteen professori kirjoitti säännöllisesti analyysiä Neuvostoliiton taloudesta. Ne eivät miellyttäneet Tehtaankatua, joka huomautti niistä ulkoministeriölle. Mutta aina ne julkaistiin. Oli tärkeää, että suomalaiset yritysjohtajat olivat selvillä naapurimaan taloudellisesta todellisuudesta.
Muutaman kerran jouduin kieltämään liioittelevan Neuvostoliittoa koskevan kritiikin. Suomettumisesta minua moitittiin, kun sensuroin väitteen, että uusi kaasuputki avaa tien Pietarin pakolaisille. Jutun kirjoittanut toimittaja pahoitti mielensä.
Räikein esimerkki sanavapauden rajoittamisesta oli eräiden kansanedustajien aloite Neuvostoliiton arvostelun kriminalisoinnista. Itäisen naapurimme vaikutus oli silloin todellista eduskunnassakin. Pahinta oli tietoinen kaunistelu, kuten radion Naapurivartti.
Monilla meistä on menneisyydestä maineen pilaavia ”omenavarkauksia”. Tietenkin kaikki ihmisten solvaaminen, ihonvärin tai etnisyyden perusteella tapahtuva syrjiminen, on ehdottomasti tuomittavaa. Siksi meidän on mentävä itseemme muistaaksemme, kuinka kavahdimme oudonnimistä lääkäriä tai toisen ihonvärin omaavaa taksimiestä. LakuPekan tai Neekerinpusun nimen muuttaminen ei rasismin torjunnassa paljon merkitse.
Johannes Koroma
pääkonsuli