Olin jo ehtinyt pukea lenkkikuteet päälle ja kerätä hyvää fiilistä reippailutuokioon Häntälän hiekkateille, uskollinen lenkkikaveri vanavedessäni, kun taivas repesi. Vettä tuli kuin saavista kaataen. Hetken tiirailtuani koin parhaaksi vetäytyä takaisin sisätiloihin. Luna oli luovuttanut heti, kun huomasi sadepisaroiden rynnäkön.
Hetken harmitti, koska happihyppely olisi vetreyttänyt kehoa ja jumissa olevaa mieltä koneella istumisen jälkeen. Sitten harmitus meni ohi, niin kuin se tekee joka kerta.
Ja tähän liittyy puhelu, jonka sain ystävältäni. Juteltiin niitä näitä, mahdollisista koulutuksista ja muista, kunnes hän äkisti tokaisi, että ”onko sulla koskaan pahaa päivää?” ”Ootko oikeesti aina positiivinen?”.
Jäin pohtimaan asiaa.
En todellakaan ole aina ollut positiivinen! Olin ärripää teini, rääväsuu ja habitus taisi olla sen mukainen. Vielä vanhemmallakin iällä parisuhteessamme mä olin se mököttäjä.
Nykyään mulle voi tulla hetkellinen pettymys, ärsytys tai harmitus, mutta olen onneksi vuosien saatossa ja omaa mielenterveyttä kunnioittaen toiminut seuraavasti. Kun ikävä tunne valtaa, selvitän, mistä se johtuu. Jos se on jostakin muusta ihmisestä johtuvaa, niin miksi se ärsytti mua – oliko se mulle peilinä.
Jos se kolahti kovin, tuliko esiin joku asia, mitä en olekaan itse käsitellyt. Kahlaan fiiliksen läpi ja näin se ei jää vellomaan alitajuntaan, josta myöhemmin voisi hyvinkin pompahtaa ei toivottuna hetkenä mieleen.
Mutta huonoja päiviä, mulla ei ole. Karvisen ”I hate mondays ” myytti ei kosketa arkeani. Olen pakannut matkalaukkuun kaikenlaiset negatiivissävytteiset uskomukset ja piintyneet tavat, jotka kulkivat vuosia ajatusmallissani, ja laukun lähetin maailman ääriin.
Miksi? Koska uskomukset ohjaavat elämää. Ne syntyvät jo varhaislapsuudessa. Ne jopa siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Olet varmasti joskus kuullut sanottavan: ei sillä ole yhtään matikkapäätä, 13. päivä on epäonnen päivä, ihmissuhteet ovat aina vaikeita, en ikinä riitä tällaisena kuin olen, tuosta haaveilijasta ei koskaan tule mitään, aina se laulaa nuotin vierestä, aina mulle käy näin…
Pahinta on, että joku on sanonut lapselle, että hän on tyhmä, ei osaa mitään, eikä hänestä koskaan tule mitään – nämä sanat jäävät kummitelemaan tämän lapsen mieleen loppuelämäksi ja se tulee olemaan aikuisiän ruori, joka kääntää laivan mahdollisesti väärän suuntaan siinä kohtaa, kun pitäisi tehdä päätöksiä tai valintoja parisuhteen, rakkauden, opiskelujen, työn ynnä muun merkeissä.
Itselleni uskomusten muuttaminen oli pitkäjänteistä hommaa, mutta ei mahdotonta. Piti muistuttaa itseäni useaan kertaan, että mulla oli joka hetki valta valita omat ajatukseni.
Olen myös karsinut elämästäni asioita, ja huomasin nyt myöhemmin niiden vieneen paljon energiaani tai olleen turhia. Enimmäkseen materiaa, mutta myös päätöntä paikasta toiseen juoksemista, tapahtumia ja tapoja – koska näin oli aina tehty ja näin kuului olla.
Myös ihmissuhteet vaikuttavat omaan jaksamiseen. Tietyt ihmistyypit imevät energian ja toisten läsnäolo suorastaan inspiroi. Mielestäni ympärillä on tärkeää pitää ihmisiä, joilla lähestymistapa ja tavoite on sama kuin itsellä. Olin aikoinani itsekin varsinainen söpöhköjänis ja varmasti vein muiden energian. Nykyään arvostan omaa rauhaa, tunnen omat rajani ja keskitän oman energiani tavoitteisiin, joihin mulla on eniten valtaa.
Pyrin ajattelemaan asioita positiivisesta kulmasta. Mielestäni joka tunkiossa kasvaa kaunis kukka. En onneksi ole enää se, joka kaivaa p****kasaa, jotta saisi hajun vahvemmaksi. Joskus olin. Ja ai että, kun se tuntuikin niin voimaannuttavalta pröystäillä muiden ihmisten asioilla tai epäonnella. Ja olihan se helppoa märehtiä muiden elämillä, kun oma oli mitä oli, eikä sitä uskaltanut aina edes kohdata.
Nykypäivänä tällainen tapa toimia pitäisi saada kaavittua maailmasta pois, ettei sitä annettaisi esimerkkinä lapsille ja lapsenlapsille. Että he voisivat tuoda maailmaan jotain rakentavampaa tapaa kohdata tilanteita ja ihmisiä. Rohkeutta on uskoa itseensä.
Itselle oli pelottavaa kuoria panssari, murtaa kilpi ja tuoda julki se Salla, joka oikeasti olin, koska se saattoi pahimmassa tapauksessa, suurissa ajatuksen luomissa pelkotiloissani, johtaa siihen, että ihmiset viereltäni kaikkoaisivat. Mutta hyvin kävi.
Aloitin pari vuotta sitten uuden rutiinin. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa kirjoitan kiitollisuuskirjaan asiat, jotka ovat päivän aikana tuottaneet iloa. Ne saattavat olla mitä tahansa, kuten aurinko, aamupala, toisen ihmisen hymy, lämmin kohtaaminen, tuoreet mansikat tai jalat, joilla pääsen eteenpäin. Lisäksi olen joka päivä kiitollinen perheestäni, kodistani, terveydestäni, työstäni ja tästä rakkauden tunteesta, mikä leviää laajalti joka puolelle. Joo, tämä voi kuulostaa todella kliseiseltä ja jopa hieman äitelältä, mutta näin se mulla menee.
On se hullua, miten paljon saa aikaan pelkällä ajatuksen voimalla. Kuinka positiivinen tai negatiivinen ajatus ja elämäntapa vaikuttavat niin itseen kuin muihinkin. Miten sitä on elänyt vuosikaudet uskomusten vankina, tiedostamattaan. Kävellyt laput silmillä samaa polkua, uskaltamatta hypätä siitä pois.
Ai niin. Vastaus alussa olevaan kysymykseen. Kyllä. Olen ääreispositiivinen. Ja kappas, tässä tätä kolumnia kirjottaessa, sade on lakannut. Taivas on sininen ja aurinko paistaa. Me taidetaan Lunan kanssa lähteä lenkille.
Taidan vielä ensin soittaa Jarille ja kysyä haluisiko hän työpäivän jälkeen ulkosaunaan. Jos oon reipas, saatan väsätä jopa vihdan.
Pienistä puroista syntyy suuri valtameri, jossa on jokaisen hyvä seilata.
Salla Koivisto
yrittäjä/hyvinvoinnin valmentaja sekä vaihtoehtoinen ja holistinen hoitaja