Teksti ja kuva Eija Komu
Näyttelijä, sopraano Lotta Aakko valkoisessa pitsimekossaan seisoo selin Kiiruun talon saliin astelevaan kolmikymmenpäiseen yleisöön, joka esityksen lopussa sai todeta lumoutuneensa niin, että poislähtö oli vaikeaa. Kitaristi Jaakko Rosnell näppäilee klassista kitaraa. On alkamassa runsaan tunnin kestävä Sekasointuja-monologiesitys L. Onervan, alun perin Hilja Onerva Lehtisen (1882–1972) kiihkeänkuumeisesta elämästä.
Oululaisen Teatteri Saagan tavoitteena on tuottaa kantaesityksiä ja kierrättää niitä pitikin maata. Sekasointujen käsikirjoitus ja ohjaus ovat Niina Ahon käsialaa. Kantaesitys koettiin kaksi vuotta sitten, ja torstainen esitys Kiiruulla oli kesän viimeinen.
Riipaiseva monologi keskittyy L. Onervan nuoruusvuosiin. Pikku-Hilja menetti Serafina-äitinsä seitsenvuotiaana traumaattisella tavalla: tämä joutui Lapinlahden psykiatriseen sairaalaan, mutta lapselle hänen uskoteltiin kuolleen. Alussa kuvaillaankin itsetuhoyritystä. Joki vetää puoleensa: ”Tule! Miksi enää kärsiä?” Äiti oli menettänyt kaksi lastaan, ja Hilja vannoo tekevänsä mitä vain, ettei äiti sairastuisi. Pappa sai eron vaimostaan, mutta lapsi ei voi koskaan erota äidistään. Hiljan lapsuutta leimaavat tyhjyyden kokemus ja yksinäisyys.
Toisaalta monipuolisesti lahjakas Hilja oli jo varhain kutsumustietoinen: hän on kanava, hänen on pakko kirjoittaa sorrettujen puolesta. Kouluvuodet Helsingissä tarjosivat sankoin joukoin ystäviä ja ihailijoita. ”Ja mitä sitten, jos minä tykkään dallata Aleksanterinkadulla eri herrashenkilöiden kanssa!”
Esitys onkin valtavan dynaaminen ja tunnekylläinen. Lotta Aakko elää L. Onervana jokaista hermosäiettään myöten. Kitara soi pehmeästi kaartuen. Välillä se soi huiluäänillä, välillä Jaakko Rosnell lyö tahtia tallaa kumisuttaen. Toisinaan hän heittäytyy näyttelijäksi ilmeillen ja liikehtien paljonpuhuvasti.
Monologia rytmittävät milloin yksittäiset, milloin laajemmat otteet L. Onerva -kirjailijanimen ottaneen nuoren naisen runoista, etenkin Sekasointuja-esikoisteoksesta, jossa uhma, hurmio, omaehtoisuus ja voima käyvät piirileikkiä: ”Te naiset, te naiset, te näyttelijät, / te petätte, petätte yhä, / te lainaatte lapselta katsehen / ja ilmehen tekopyhän.” Resitatiivi I on ylpeän, omanarvontuntoisen sielun suuri manifesti: ”…ja jos ette elää salli mun, / niin tappakaa minut vainen: / minä olen vankina vaarallinen / ja kelvoton alamainen!”
Kuohuviini on alituinen seuralainen. Pariisin-aikana ”kynä suorastaan suli”. Lotta Aakko lauloi viehkeästi ranskaksi, kiemuraiset melodiat hyvin halliten. Mutta maailman pyörteet eivät pelasta sisimmiltä kauhukuvilta. ”Äitini pitkä laahus” kummittelee mielessä jatkuvasti: ”Sillä virtaa se munkin suonissain / se sairaan äitini veri.”
Papan ääni jyrisee: ”Eihän se ole järkevää tytön opiskella. Hyvä naimakauppa olisi tärkeää. L. Onerva solmi ensimmäisen avioliittonsa Väinö Strengin kanssa ja yritti viihtyä kartanossa Räisälässä, Karjalankannaksella: ”Nyt olen jonkun vaimoja minulla on oma suojelijani. On aikaa olla realisti.” Mutta tunnit ovat pitkiä keskellä ei-mitään. Ventovierautta kokien aviopuolisot hylkäävät toisensa.
Mistä rahat? Artikkeleita, taidekritiikkejä, käännöksiä… ”Minä kirjoitan ja kirjoitan – rahaa, rahaa, rahaa!” Pappa, joka oli ajoittain toiminut mesenaattina, kuoli. Esityksessä viitataan L. Onervan toiseen avioliittoon Leevi Madetojan kanssa tämän sävellyksellä Heijaa, heijaa, jonka sanat ovat L. Onervan ja jota on laulanut muun muassa Lea Piltti. Avioliitto sai tylyn lopun: alkoholiongelmainen L. Onerva suljettiin psykiatriseen sairaalaan, kun taas Leevi Madetoja hoidatti alkoholismiaan kalliissa parantoloissa ulkomailla.
”Sydänten avioliitto” Eino Leinon kanssa lienee ollut täydellisin vastaus L. Onervan rakkaudenkaipuuseen.
Tämä rohkea nainen, epäsovinnainen tienraivaaja, uskalsi elää täysillä. ”Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi, / elä hetki, nauti hetki, kaadu paikoillesi!”