Olen kova jännittämään, vaikka olen pienestä saakka esiintynyt suhteellisen paljon. Ala-asteikäisenä esiintyessäni koulun juhlissa en vielä muista jännittäneeni, mutta kramppaus alkoi yläasteella ollessani koulukiusattu. Muistan, miltä tuntui, kun pidin äidinkielen tunnilla esitelmää Saima Harmajasta ja pojat nauroivat äänekkäästi takarivissä.
Minua ei paljon lohduttanut se, että opettaja piti esitelmääni ”ainutlaatuisena”. Häpeän puistatukset ja häväistyksen tuntemukset olivat seurausta psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta, johon opettajat eivät puuttuneet.
Tästä huolimatta minua ei niin vain nujerrettu.
Opiskeluaikoinani 1980-luvulla näyttelin kolme vuotta Joensuun Ylioppilasteatterissa ammattilaisohjaajan johdolla. Olen nimittänyt tuota aikaa Teatterikoulukseni. Teimme mimiikka- ja improvisaatioharjoituksia, eivätkä näytelmävalintamme olleet pikkuruisia: Georg Büchnerin Woyzeck, Ingmar Bergmanin Puumaalaus ja Maiju Lassilan Pirttipohjalaisia.
Roolihahmon alle oli turvallista kätkeytyä, ja tukea sai kulloiseltakin vastanäyttelijältä tai ryhmäkohtauksista. Esityksen jälkeen lähdimme keskustelemaan ja purkamaan latausta paikalliseen kulttuurikapakkaan. Tämä jälkipuinti ohjaajan johdolla oli tärkeä osa työprosessia.
Assistenttiaikanani yliopistossa olin työpaikkakiusattu. Sikäläisellä kirjallisuuden laitoksella jylläsi kirjallisuussosiologia, eikä minulla tekstianalyytikkona ollut siihen mitään sanansijaa.
Erityisen raskauttavaa oli se, että yksi tutkimuskohteistani oli Mika Waltari, jota pidettiin viihdekirjailijana ja oikeisto-opportunistina. Puolustin kuitenkin väitöskirjaani nelituntisessa väitöstilaisuudessa loppulausunnon mukaan ”paremmin kuin tekstistä voisi päätellä”.
Viime vuosina olen päässyt jonkinlaiseen tasapainoon jännitykseni kanssa. Tärkeää on ollut se, että olen jo pitemmän aikaa tehnyt esitelmäyhteistyötä lausuja Mirja Honkasen ja laulaja Kimmo Hovilan kanssa. Yhteisharjoitukset ovat olleet riemukkaita ja turvallisuutta tuovia.
Lisäksi somerolaisyleisöstä vaistoaa myötätunnon ailahduksen, kun kertoo avoimesti jännittävänsä. Vesilahdella, Tampereen liepeillä, meillä on niin ikään oma vakioyleisömme.
Mikä neuvoksi jännittäjälle? Oman kokemukseni turvin sanon: ole rohkeasti oma aito itsesi. Kun sen teet ja olet valmistautunut huolellisesti, yleisö on sinun puolellasi.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko