Istun puiden katveessa. Aurinko siivilöityy lehvien välistä. Tuuli suhisee. Tuulen humina, veden tai tulen tuijottaminen tai nukkuvan lapsen katseleminen saavat ihmisen rauhoittumaan. Minulle käy niin. Aika katoaa. Olen poutapilvihötössä. Yhtä tämän porukan kanssa.
Ympärillä on paljon väkeä. He juttelevat toistensa kanssa. Jotkut ovat ääneti, katselevat ja kuuntelevat, kuten minäkin.
Olen synnyinpitäjässäni Tammelassa, Mustialassa Hakkapeliitta-tapahtumassa. Odottelemme, että 1600-luvun musiikki ja tanssijat astuvat estradille.
”Jokos se kohta alkaa? Pas sanoen kuka toi nainen on; on niin kovin tutun näkönen?” Kuulen liki olevien keskustelun. Murre läikähtää. Pas mennen si, pankais ottain si ovat kovin tuttuja käskyjä lapsuudesta.
Luulisi 1600-luvun markkinatorilla olevan hälinää, mutta nyt aika on pysähtynyt. Vilinää kyllä on, kun ihmiset kulkevat kojulta toiselle. Kojuissa myydään muun muassa ruisleipää, juuri kirnuttua voita, juureksia, villasukkia, saviruukkuja ja koruja. On työnäytöksiä taonnasta, köyden punomisesta ja saippuan tekemisestä.
Torikansa on korvat höröllä, kun taitajat kertovat tuotteiden valmistamisesta. Kuultavaa on kosolti.
Aina välillä eteen tupsahtaa tuttu, jonka kanssa vaihtaa pari sanaa. Ei ole kiire minnekään.
Hakkapeliitta-tapahtuma sai alkunsa muutaman ideanikkarin aatoksesta. Keralle tuli muita innostuneita. Syntyi tapahtuma, joka on yli 40 vuotta vanha. Se on kestänyt aikaa, jalostunut, mutta on toisaalta edelleen sama. Siellä tavoitellaan 1600-luvun tunnelmaa. Tarjolla ei ole krääsää. Naruja käsissään pitävä järjestäjätaho Tammelan Nuorisoseura Aura huolehtii siitäkin.
Varmaankin tapahtuman pitovoima on siinä, että sillä on vankka perusta. Se pohjautuu pitäjästä 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle lähteneisiin hakkapeliittoihin.
Historianlähteiden mukaan Tammelasta lähti matkaan 24 hakkapeliittaa, mutta vain 14 palasi takaisin kotiin.
Sinne on minunkin suvustani lähetetty mies, talon isännän vävy. Talollinen saattoi saada verovapauden antamalla kuninkaan palvelukseen ratsumiehen varustuksineen. Eli hakkapeliitat olivat Ruotsin armeijassa palvelleita palkkasotureita. Nimitys tuli hyökkäyskomennosta ”Hakkaa päälle”.
Pikku poika katselee, kun hakkapeliitoiksi pukeutuneet miehet istuvat, nappaavat padasta syötävää, juttelevat tulen ääressä. Vesseli ihastelee miekkoja, kypäriä, miesten puhetta ja meininkiä.
Pojalle miehet ovat kenties kuin tarinoiden sotureita ja taistelijoita. Aseiden kilkatus ja kova puheenhörinä lienee houkutellut paikalle tai sitten se, että tuttu aikuinen on tässä 2023 vuoden näytelmässä mukana ja pukeutunut hakkapeliitaksi.
Tammelan kirkon lähellä on graniittinen muistomerkki, joka on paljastettu 1932. Se on omistettu hakkapeliitoille, jotka lähtivät Tammelasta 30-vuotiseen sotaan. Hakkapeliittojen ja maatilojen nimet on ikuistettu muistomerkin laattaan.
Olen niin ylpeä, että ihmiset uskovat tapahtumaan. Siihen, että he tekevät työtä sen eteen, organisoivat, jaksavat vuodesta toiseen järjestellä ja osallistua. Kiitos.
Vielä tohinassa on mukana heitäkin, jotka 1970-luvulla aloittivat perinnettä. Heidän lapsensa jatkavat ja lastenlapsetkin. Hienoa, että jaksatte.
Vastaavanlaisia tapahtumia on Suomi täynnä. Järjestäjiä, jotka haluavat tuottaa ihmisille ajateltavaa, koettavaa ja nautittavaa.
Aion jatkossakin sulautua markkinakansaan. Ja vielä joskus menen 1600-luvun pitopöytään syömään sormin suolakalaa ja palvattua lihaa. Jos vaikka pääsisi liki kuningasta ja kuningatarta.
Merja Ryhtä
toimittaja