Kun silmiini osui lehtiartikkeli Hämeenportin henkiinherättämisestä tanssiravintolaksi, pisti se minut muistelemaan entisiä aikoja, tasan 60 vuotta sitten.
Silloin sopivasti kesäkuun alussa Somero-lehdessä olleessa ilmoituksessa kaivattiin kesälomittajaa Hämeenportin eteisvahtimestareille eli portsareille. Tutuksi se paikka oli jo tullutkin henkilökuntineen. Kerttu , Toini ja Pekka olivat asiallisesta tarjoilustaan tunnettuja.
Ovella vastaan otti aina joku rotevanoloisista Reinoista . Heidän kesälomiaan piti nyt puolta päätä lyhyemmän ja kevyemmän, juuri valmistuneen ”kansankynttilän” ruveta tuuraamaan.
Tehtävään ikäiselläni nuorella oli kuitenkin jo joku käsitys: Ei tanssi-iltoina miehet ilman pikkutakkia ja kravattia. Ei yksinäisiä naisia, ei seurueitakaan ilman hameasuja. Miehille kyllä löytyi takit ja kravatit lainaksi, tarvittaessa.
Humalaisia, valmiiksi huonokuntaisia eivät tarjoilijat huolineet pöytiinsä. Pöydät olivat valkoisilla liinoilla verhoiltu, juhlavan oloisia.
Asiakkaille tarjoiltiin yleensä kaksi alkoholiannosta, ilman ruokaa tai voileipiä. Tarjoilija toi tilauksen pöytään, eikä asiakas sitä saanut muualle kuljetella.
Samat olivat varmaan säännöt kabinetissakin, jota vähemmän julkisuutta kaipaavat seurueet käyttivät. Julkisuutta eivät suuremmiten kaivanneet kaksi keski-ikäistä miestä, paikallinen yrittäjä ja valtion virkamies. Tuntuivat paremmin pärjäävän kahdestaan.
Tutuksi tulivat vakiokäyttäjät. Harva se iltapäivä kuului tilaus: ”Jaloviinaa ja viskyvettä.” Harmiton vanhempi mies otti paukun ja palasi hommiinsa. Hyvin on mieleeni jäänyt myös ennen niin urheilullinen mies. Kun ei aina salinpuolella ollut juttujensa kuuntelijaa, tuli ovimiestä jututtamaan: ”Älä ol mul vihane, älä ol mul vihane.”
Erinomainen oli myös mies, jota piti aina kutsua Johtajaksi. Oli rasvanahkainen sementtimies. Kun sai sopivan rahan kukkaroonsa, niin lähti ”heroittelemaan”. Herroiksi eläminen hotellissa jatkui pari kolme vuorokautta. Tuon ajan kun jaksoi herroitella, niin kyllä portsari palkittiinkin. Harmiton asiakas.
Harmillisiakin riitti. Rahanvippaajat uskoivat portsarilla aina olevan taskurahaa. Jopa yksi ”virkaveli” sai minut heltymään. Raha häipyi ja vippaaja perässä forssalaisten baarien iloksi. Vippaajia löytyi myös tutuista kavereistani. Yksi parhaimmista tarjosi vihkisormustaan pantiksi. En halunnut ottaa sormusta. Annoin kyllä pienemmän rahan, kovin isoa ei olisi ollutkaan. Pisti miettimään, kun pian sen jälkeen tuli tieto, että tämä ystäväni oli tapaturmaisesti kuollut.
Ovimiestä ei aina uskottu. Ei vaikka oltiin hulluna humalasta. Saapui kerran taksikuormallinen nuoria miehiä. Rahaa oli, että taskut roikui. Eihän souvaripojat lompsaa tarvitse. Vaan yksi kun oli eniten juhlatuulella kiskaisi rahakasan taskustaan. Poimi suurimman setelin ja törkkäsi sen kouraani: ”Kyl ton pitäs sul riittäät.” Onneksi eteiseen tuli tomera tarjoilija Kerttu, joka totesi, ettei tommosta miestä oteta. Muut porukasta saa tulla. Lähtivät kaikki. Ehkä naapuriravintolaan kokeilemaan tuuriaan. Ja minä jäin haikailemaan sitä suurta seteliä, joka olisi ollut enemmän kuin yhden tanssi-illan paraskin tuotto.
Aina ei ollut ongelma humalaisesta heilujasta. Pelottava oli tilanne, kun ovelle ilmestyi tuttu ikäiseni hyvinkin roteva mies, pistooli kädessään. ”Piilota tää johonkin, äläkä anna sitä mul, vaikka tulsin sitä tänään viel pyytämään.” Jätti pistoolin tiskille.
Piiloitin ladatun pistoolin ja tein mielestäni hyvän työn. Pelastin ehkä ihmishenkiä. Kuulin, että tämä kaveri oli pian ulosmenon jälkeen paininut kahden paikallisen poliisin kanssa. Haki aikanaan aseensa. Huokaisin helpotuksesta, kun ainakin molemmat oltiin hengissä.
Helpotuksesta tai enemmänkin hämmennyksestä sain huokaista, kun umpiunesta herätettiin. Yhden ainoan kerran tarjouduin yöpäivystäjäksi, vaikka se ei portsareille kuulunutkaan. Hotellikerroksessa oli yövuorovalvojan huone. Pitkän illan jälkeen olin nukkunut umpiuneen. Heräsin ja häkellyin, kun keski-ikäinen, minua selvästi suurempi mies seisoi oviaukossa. Taisi pelästyä tulijakin. Kovasti anteeksi pyydellen selitti, että täältä oli kuulunut outoja ääniä. Hän lähti katsomaan, mikä hätä täällä oli. Omilla avaimillaan tuli. Mitä lienee hakenut? Onneksi ei kuitenkaan ollut ”semmonen mies”.
Kohtalaisella kokemuksella voin sanoa. Hankalankin humalaisen kanssa pärjää parhaiten puhumalla kuin kiinni käymällä.
Reijo Siltasaari
kesälomalomittaja 1963–1965
