LEHTIJUTUISSA kerrotaan ja radio- ja televisio-ohjelmissa keskustellaan usein koulukiusaamisesta. Väitän, että lähes kaikkia suomalaisia on koulussa joskus kiusattu. Ja liki jokainen on itse kiusannut toista. Esimerkiksi on jättänyt jollain tavalla luokkatoverinsa huomioimatta tai sanonut pahasti, kun ei ole osannut tai kyennyt juuri sillä hetkellä löytämään oikeita sanoja tai tekoja.
Vuosia sitten järjestimme keskikoulun ja yläasteen luokkakokouksen. Siellä juttelimme, mitä muistamme opettajistamme ja toisistamme noilta kouluajoilta, jolloin olimme 11–16-vuotiaita. Monenmoista oli sattunut. Noina kouluvuosina koimme monia kivoja asioita yhdessä, mutta myös ikäviä ja surullisia.
Kerroin yhdelle pojalle, että muistan hänet Forssan Palloseuran takista, jotka vaihtuivat joka kausi ”toisenlaisiksi” vihreiksi. Muistan myös, että hän tökkäsi harpilla takapuoleeni fysiikan tunnilla ja heitti minua kivellä selkään välitunnilla. Hän vastasi, että lienee ollut minuun ihastunut. Tokaisin, että kummalla tavalla sen minulle osoitit.
Pohdin, miten noihin kiusaamisiin silloin suhtauduin. Aloinko pelätä, vältellä poikajoukon kohtaamisia vai mitä tein. En ainakaan vältellyt poikia; hehän kiinnostivat tuossa iässä. Sen muistan, että kivenheittoa pelästyin, kun se tuli arvaamatta, ja se sattui; onneksi oli toppatakki päällä. Olisi voinut käydä pahastikin. Sekin on mielessä, että käännyin, mulkaisin taakseni ja sanoin, että anna olla viimeinen kerta. Vierellä olevat tytöt säkättivät pojille samaan tahtiin kanssani. Me ärähdimme heti, että poika teki väärin. Sen jälkeen jatkoimme päivää.
Kyllä tuo tapahtuma jotain merkitsee, koska palasin siihen monien vuosien jälkeen.
YKSI ystävistäni, luokkatovereistani, ei halunnut tulla luokkakokoukseen. Hän ei halunnut nähdä eikä kohdata kiusaajiaan. Yritin muistella, miten häntä kiusattiin. Tätä lähes kaikessa hyvää oppilasta lähinnä nimiteltiin, esimerkiksi hikipinkoksi ja hirveksi. Viimeksi mainitun kiusaajat äkkäsivät hänen lompsivasta kävelytyylistään.
Kysyin, etteikö hän usko noiden ihmisten aikuistuneen ja muuttuneen.
Sanoin hänelle, että kyllähän minuakin nimiteltiin.Milloin oli iso perä, poikien housut jalassa tai omituisenvärinen pusero päällä. Vastasin, että on kaatuessa omat toppaukset valmiina, ja että tykkään näistä housuista ja väreistä.
Ystävättäreni totesi, että sinä ja sydänystäväni olimmekin olleet vahvoja ja sanavalmiita. Vastasin siihen, ettet sinäkään ole pitänyt sanojasi vakan alla. Muistutin kerrasta, kun hän kävelytti korvasta luokkamme poikaa kiusanneen vintiön opettajanhuoneeseen sanoen: ”Pitäkää tämä täällä siihen asti, kun hän oppii tavoille.”
Vaikka uskallamme puhua toisten puolesta, niin aina emme osaa pitää omia puoliamme. Henkilökohtaisista asioista on vaikea avautua. Vaikea on myös auttaa toista. On mieluummin vaiti, ettei joudu itse kiusatuksi.
Oli sitten lapsi, teini, aikuinen tai minkä ikäinen tahansa, niin rohkeutta on kertoa katsantonsa muille, puolustaa sitä ja toista ihmistä sekä pyrkiä tekemään oikein, vaikka yleinen mielipide onkin toinen. Tällaiseen rohkeuteen ja muiden ymmärtämiseen meidän aikuisten on rohkaistava lapsia; ovat he sitten omaa tai muiden jälkikasvua. Kun kertoo, mikä mättää, niin asiaa voidaan ryhtyä ratkaisemaan. Ja kun on ratkaistu, niin jatketaan elämää.
KÄVIN itsetutkistelua: kiusasinko minä muita. Kyllä äkkipikaistuksissani, mutta en tarkoituksellisesti. Hätäpäissäni olen sivaltanut kipeästi ainakin sanoilla.
Alakoulun tapauksen muistan. Luokalle tuli uusia oppilaita lopetetusta opinahjosta. Olimme ekalla olleet parhaat kaverit tietyn tytön kanssa. Emme halunneet, että väliimme tuppautuisi kolmatta pyörää. Tytöillä kun on bestikset, pojat kulkevat enemmän isoissa joukoissa.
Heittelimme välitunnilla palloa katolle. Sitten juostiin mahdollisimman kauas sillä aikaa, kun pallon kiinniottaja odotti pallon saamista hyppysiinsä. Heitimme pallon mahdollisimman kauas, ettei tuo uusi tyttö saisi palloa kiinni pitkään aikaan. Teimme tyhmästi. Hän kertoi opettajalle, että kiusasimme. Opettaja otti meidät puhutteluun. Ymmärsimme tyhmyytemme. Minusta tuli sittemmin pallonetsijän ystävä ja myös tyttärensä kummitäti.
ON kamalaa, jos lapsi ei uskalla mennä kouluun eikä ulos neljän seinän sisältä, kun häntä kiusataan. Jos hänen päivänsä ovat piilottelua. Hänen tekonsa ja sanansa sivuutetaan, kuin häntä ei olisi olemassakaan.
Ketään ei saa kiusata eikä ehdoin tahdoin nolata. Puhumalla on yritettävä selvittää välit. Kun ajattelee, miltä itsestä tuntuisi, jos kohdeltaisiin kaltoin, niin ymmärtää kiusaamisen kipeyden ja järjettömyyden.
Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta sydänystävä eikä samaa mieltä tarvitse olla. Olen kuullut, että eräs kiusattu poika ryhtyi uhkailemaan, että kertoo opettajalle, jos poikajoukko ei suostu hänen ehdotuksiinsa ja tee kuten hän käskee. Kiusaaminen siirtyi henkilöltä toiselle.
Olen sitä mieltä, että kyllä kiusatunkin pitää pyrkiä päästämään irti kaunoistaan. Ei voi loppuelämäänsä syyttää muita kaikista vastaantulevista ongelmista. Eikä märehtiä sellaisia asioita, jotka ovat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten. Vaikka vaikealta tuntuu, niin pitää mennä elämässä eteenpäin.
Merja Ryhtä
toimittaja