Ruoka on paitsi välttämättömyys myös nautinnon tuoja. Olen perikarjalainen, mutta runsaan karjalaisen pitopöydän emännöimisestä taitaa minun kohdallani olla jäljellä vain halu vieraanvaraisuuteen. Ruuanlaittokykyni on vajavainen. Haluan aina järjestää jotain tarjottavaa ja pidän huolen lautasliinoista kattauksessa, mutta leipomistaitoni rajoittuvat piimäkakkuun ja paholaisenkakkuun, äidin reseptejä molemmat. Tosin minä vähennän kummastakin sokerimäärän puoleen.
Yläkoulun kotitaloustunneilla olin yleinen vitsin aihe. Kun ruokaan piti laittaa selleriä, luokan priimus lohkaisi: ”Eija tietysti laittaa sinne hillerin!” Myös ”Kun Eija tekee pannukakun, siitä tulee varmasti pannukakku” oli käypä sutkaus.
Karjalanpiirakoita tietysti tehtiin siellä itärajan pinnassa, mutta minusta rypyttäminen oli niin hankalaa, että taittelin piirakkani paketeiksi ja laitoin ne uuniin. Opettaja kommentoi: ”Kaikenlaista minä olen elämässäni nähnyt, mutta tällaista en koskaan!” Seitsikon kuitenkin sain, ehkä armosta tai ehkä siksi, että kerran onnistuin maustamaan pataruuan kerrassaan erinomaiseksi; sitä opettaja suorastaan kiitti.
Opiskeluaikanani, sinkkuna ollessani, opintolainabudjetilla ei syöty gourmet-aterioita. Muistan, että jäätävässä pakkaskelissä ankeuden huippu mutta tavallinen ateria oli maissi-herne-paprika -sekoitus suolattomassa vedessä keitettynä.
Kun menin naimisiin, minulle koittivat kissanpäivät: ex-aviomieheni oli hyvä kokki ja kiinnostunut ruuanlaitosta. Niinpä hän huolehti aterioistamme 23 vuotta kestäneen avioliittomme ajan. Aamukahviakaan en tohtinut keittää, sillä keittiön lattia oli kuulemma jäljiltäni kuin kahviplantaasi. ”Tasmanian tuholainen” oli oiva kielikuva Eijasta keittiössä. Siksipä jääkaappini ovessa on yhä magneettitaulu, jossa lukee: ”Pussaan paremmin kuin kokkaan.”
Kaksi kertaa anoreksian sairastaneena olin vuosikymmenet hyvin tarkka siitä, mitä suuhuni laitan. Kerran tilasin ravintolassa risottoa ja sanoin, ettei siinä saa olla kermaa eikä suolaa. Kokki huusi ivallisesti keittiöstä: ”Saako siinä olla riisiä?”
Eettisistä syistä en syö lihaa, mutta minua ei haittaa, vaikka joku vetäisi vieressäni tartarpihviä leuat louskuen. Minulle sen sijaan kuittaillaan tavan takaa, esimerkiksi ” Hitlerkin oli kasvissyöjä” ja ”Etkö kuule, kuinka parsa huutaa?”
Tätä nykyä olen livennyt periaatteistani sen verran, että syön kalkkunaleikettä; mahtaako valintani kieliä proteiinin puutteesta? Kalaakin kartoin kauan, mutta nyt se kuuluu ruokavaliooni hyvien rasvahappojen ansiosta.
Tällä haavaa olen ylipainoinen, mutta lohdutan itseäni Stanislaw Jerzy Lecin murjaisulla: ”Lihavat eivät elä niin kauan mutta syövät pitempään.”
Käyn vain harvoin ulkona syömässä; se on taloustilanteeni sanelema ratkaisu. Teen ruokani lähes yksinomaan eineksistä. Kaksi itse kehittelemääni reseptiä ovat kuitenkin keränneet kiitosta ruokavierailtani: kasvispata Eijan tapaan ja kasvismakaronilaatikko Eijan tapaan. Jos valmistan näitä ruokia vain itselleni, ne riittävät useammaksi päiväksi.
Kultaiselta 60-luvulta on mieleeni jäänyt Bossen ja Robertin rallatus Rakastan ruokaa, joka tosin on alun perin irlantilainen juomalaulu: ”Sillä ruokaahan / minä rakastan, / tahdon suuhuni syödä sen. / Ruokahaluni on / ihan suunnaton. / Olen aina minä nälkäinen.”
Kokkailun iloa kaikille
Eija Komu
Kokki Nelonen