Yhdeksänsien luokkien oppilaat mittelivät puheen pitämisessä
Kiiruun koulussa oli jokakeväinen puhekilpailun finaali. Yhdeksänsien luokkien oppilaat olivat äidinkielen tunneilla harjoitelleet puheen kirjoittamista ja pitämistä. He ovat yrittäneet sisäistää, mikä valtava voima puhetaidolla on viestin perille menossa ja vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.
Kisan saatesanoiksi äidinkielen lehtori Helena Jalo totesi, että hyvä puhe näkyy, kuuluu, tuntuu ja vaikuttaa. Se saa kuulijoilta vastakaikua.
– Et välitä vain tietoa: saat kuulijan ajattelemaan. Puheella on valtava voima.
Luokissa tapahtuneen alkukarsinnan jälkeen kymmenen ysiluokkalaista pääsi ikätoveriensa eteen esittämään tuotoksensa loppukilpailussa.
– Käsittelitte tärkeitä, rankkoja ja henkilökohtaisiakin asioita. Kaikki puheet olivat hyviä. Teitte tuomariston tehtävästä vaikean, kiitteli tuomariston puheenjohtaja Olla-Riitta Mäkelä kymmentä kilpailijaa suorituksistaan.
Voittajaksi valittiin Silja Kuisman puhe mielenterveysongelmista ja miten vaikea on saada apua niihin.
– Se täytti kaikki hyvän puheen merkit: siinä oli käsitelty tärkeää asiaa, se oli ajankohtainen, siinä oli tietoa ja tunnetta ja se sai ajattelemaan. Rohkeasti kirjoittaja toi esiin myös omakohtaisia kokemuksiaan. Teksti oli henkilökohtainen ja koskettava, selvitti Mäkelä valintaa.
Kakkoseksi tullut Sisu Salminen uskaltautui valottamaan omia kokemuksiaan ulkonäköpaineista. Hän päätyi siihen, että jokaisen kannattaa olla sellainen kuin on. Tuomaristo kehui hänen ulosantiaan rennoksi. Hänellä oli mukana huumoria, jota harvat viljelevät pitämissään puheissa. Salminen sai yleisön reagoimaan.
Yleisö piti Sisu Salmisen puheesta ja äänesti sen parhaaksi. Yleisöäänestyksessä täpärästi kakkoseksi jäi Julia Ordningin alkoholismia käsittelevä puhe. Sen tuomaristo rankkasi kolmoseksi. Sitä kehuttiin rohkeaksi ja vaikuttavaksi. Ordning kertoi läheisen sairastumisesta alkoholismiin ja miten se vaikutti lähipiiriin. Puheen rauhallinen esitystyyli sopi aiheeseen.
Kosti Kaurala sai tuomaristolta kunniamaininnan. Hän käsitteli puheessaan kertakäyttökulttuuria ja tuli lopputulemaan, että tuotteet tulisi tehdä kestämään.
Voittaja Silja Kuisma kertoi suurimman vaikeuden olleen puheen aiheen löytäminen. Kun se tuli äkättyä, niin kirjoittaminen nytkähti liikkeelle.
Kuisma antoi muille neuvoksi, että kannattaa opetella teksti ulkoa, niin voi keskittyä yleisöön: kertomaan heille aiheesta.
Sisu Salmista puheen pitäminen oli jännittänyt.
– Kun sitten pääsin puhumaan ja tilanne eteni, niin jännityskin alkoi hävitä, kuvasi Salminen tunnelmiaan.
Puheenpitäjät finaalissa olivat Kosti Kaurala (aihe: kertakäyttökulttuuri), Jere Koski (maaseutu vastaan kaupunki), Silja Kuisma (mielenterveyspalvelujen ongelmat), Axu Känsälä (musiikin merkitys), Emma Lehtonen (raiskaus), Anni Luoto (peilikuva), Erika Malmivaara (lasten traumat), Julia Ordning (alkoholismi), Sisu Salminen (ulkonäköpaineet) ja Valtteri Vartiainen (isovanhempien merkitys).
Silja Kuisman puhe
Mielenterveyspalvelut pitäisi saada helposti saatavaksi ihan kaikille
Hyvät kuuntelijat!
Jos kysyisin teiltä, onko Suomi mielestänne hyvinvointivaltio, moni varmasti vastaisi myöntävästi. Tänään haluan puhua teille sosiaalityöntekijöistä ja mielenterveyspalveluista Suomessa.
Oletteko ikinä miettineet, kuinka monen ihmisen ohi kävelemme joka päivä, jotka ovat tarvinneet apua ja eivät sitä ole saaneet? Ajattelemme usein, että kyllä apua saa, kun vain pyytää. Minkä takia sitten tilaamasi Wolt-tilaus saapuu paikalle nopeammin kuin kriisiapu hätätilanteissa? Minkä takia joudut seisomaan sairaalassa 10 tuntia, vain jotta sinut voidaan lähettää takaisin kotiin ja sanoa, että mielenterveys ei ole fyysistä, se ei merkitse mitään?
Ihminen, jolla on mielenterveysongelmia, leimataan usein vaaralliseksi. Häiriintyneeksi. Sekopäiseksi. Tämä ei ole aina totta. Ihminen, jolla on vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia, tarvitsee apua eikä tuomitsemista.
Todella moni nuori joutuu elämässään tilanteeseen, jossa joutuu valitsemaan: oma hyvinvointi vai ylpeys. Ei kukaan halua joutua ennakkoluulojen rajoittamaan laatikkoon. Näin kuitenkin käy harmillisen usein, jopa hyvinvointivaltiomme sisällä. Sairaalaan, osastolle, laitokseen tai jopa mielisairaalaan joutuminen otetaan rangaistuksena. Sen ei pitäisi olla näin. Avun pitäisi tuntua pelastukselta ja itsestään huolehtimiselta. Ei häpeältä, ikävältä tai ahdistavalta.
Useasti apua ei edes uskalleta pyytää, koska pelätään, että esimerkiksi osastolle joutuessa joutuu eristyksiin kaikesta ulkomaailmasta. Apua tulisi antaa kaikille, niin kuin he itse parhaaksi tuntevat. Ei pakottaa pakkohoitoon tai lepositeisiin. Sairaaloissa käytetään menetelmää: ”Olen mieluummin elossa hoidon aiheuttamien traumojen kanssa kuin kuollut.”
Moni nuori joutuu niin syvälle mielenterveysongelmien pimeään kierteeseen, että sieltä ei pääse helpolla pois. Moni vajoaa alas ja hylkää kaiken muun elämän, työntää kaiken pois luotaan. Kun ihminen käyttäytyy näin, hänestä oletetaan, että hän ei halua parantua. Hänen suhteensa luovutetaan. Passitetaan ulos hoidosta, koska ihminen, joka on niin hajalla, ettei pysty avautumaan, on automaattisesti ihminen, joka ei ansaitse apua, koska ei osaa sitä itse pyytää.
Kuinka moni nuori, aikuinen, lapsi, ei saa tarvitsemaansa apua ja joutuu siksi yhä syvemmälle? Jos joka kerta, kun kuulee sanottavan: “Kyllä nuorena jaksaa”, ja saisi yhden minuutin lisää elinaikaa, eläisit luultavasti ikuisesti.
Oletko koskaan miettinyt, miksi avun saamiselle täytyy olla joku tietty, pätevä ja lääkärin myöntämä todistus? Mikseivät epätoivoiset sanat riitä avun saamiseksi? Minkä takia joku joutuu riistämään oman henkensä, ennen kuin hänet otetaan vakavasti? Miksi esimerkiksi mielialalääkkeitä saa vasta, kun olet yrittänyt tappaa itsesi?
Päästä pois maailmasta, joka ajattelee, että nuorten ongelmat selviävät olankohautuksella ja selkään taputuksilla. Ammattilaiset, joiden pitäisi huolehtia sinusta, kuunnella, ymmärtää ja auttaa, tuomitsevat, tarjoavat vääriä ratkaisuja, eivätkä ota huomioon ongelmista kärsivän toiveita.
Tästä päästäänkin sosiaalityöntekijöihin. Minkä takia sosiaalityöntekijöitä pelätään? Miksi he ovat epätoivottuja vieraita taloosi? Koska asia on arka ja se leimataan automaattisesti häpeäpilkuksi. Jos joudut tekemisiin sossujen kanssa, olet ongelmanuori, laitoslapsi ja perheen musta lammas.
Itse jouduin ensimmäisen kerran sossujen kanssa tekemisiin uuden vuoden jälkeen tammikuussa. Ajattelin silloin, että elämäni kaatuu tähän. Ajattelin, että nyt minut viedään pois kotoa perheeni luota. Joudun uuteen ympäristöön ja uuteen kouluun. Se oli pahin asia, mitä uskoin, että voi tapahtua.
Sossujen tulisi tuoda turvaa vaikeuksissa olevalle nuorelle, ei ahdistusta ja pelkoa. Minulle tarjottiin ensimmäisenä laitospaikkaa toisesta kaupungista ja erityisyksikköä Salosta. Kukaan ei suostunut kuuntelemaan, miksi olin joutunut tähän tilanteeseen. Minun asioistani päätettiin ilman omaa mielipidettäni tai puolta tarinasta. Tunsin itseni näkymättömäksi. Väärinymmärretyksi. Kukaan ei tällöin kuunnellut minua, eikä minulla ollut sanoman varaa asioihin.
Miksi ihmisten, joiden tulisi kuunnella nuoria, vähättelevät heidän ongelmiaan tai päättävät ratkaisuja, jotka saattavat mahdollisesti pahentaa tilannetta? Oikeasti tässäkin tilanteessa olisi pitänyt kuunnella nuorta. Mitä päässäni liikkui silloin ja mitä minä haluan tehdä parantuakseni. Kipukohtia ei pitäisi työntää sivuun, vaan käsitellä yksi kerrallaan oikeilla tavoilla. Laitokseen pakottaminen ei ole yksi näistä tavoista.
Mielenterveyspalvelut pitäisi saada helposti saatavaksi ihan kaikille. Jos sinulla on huono olla, sinun tulisi saada apua. Ei kukaan voi sanoa, että koska et ole tarpeeksi sairas, et ansaitse apua. Miksi se, joka kärsii ahdistuksesta joka päivä yksin hiljaisuudessa on vähemmän apua ansaitseva kuin se, joka on yrittänyt päättää elämänsä yliannostuksella?
Pieni tai suuri mielenterveysongelma, sillä on väliä ja siihen tulee saada tarvittava hoito helposti. Apua ei pitäisi joutua rukoilemaan kädet verillä tai maatessaan moottoritien reunalla.
Lopetan tämän puheen Essi Jokisen runoon.
ei kannata edes yrittää, he sanoivat
sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia,
jätä suosiolla tulevaisuuteen kaikki
vastasin:
koska kaikki on tässä, minulla ei ole tulevaisuutta
hengitän ja katson heitä silmiin
tai ainakin yritän
mutta heidän silmänsä ovat suljetut
kuten osaston ovet.