Raimo Hallikainen teki kaksi evakkomatkaa
Muolaan pitäjän Koiralan kylässä vuonna 1934 syntynyt Raimo Hallikainen muistaa evakkomatkat; jonkin verran ensimmäisestä joulukuussa 1939 lähdetystä, mutta paremmin toisen lähdön kesäkuussa 1944.
Lapsi tunsi, miten surullisia aikuiset olivat. Oltiin vaitonaisia ja itkettiinkin sotaa, rintamalla olevia ja jo kaatuneita läheisiä. Murehdittiin, miten ihmiset selviävät kotona, rintamalla ja matkalla jonnekin. Tulevaisuus oli tuntematon ja olo turvaton.
Raimo Hallikainen sanoo, että oli huoli, miten päästään alta pois, kun velivenäläinen oli tulossa. Ennen evakkomatkalle lähtöä oli paljon järjesteltävää. Esimerkiksi että saadaan eläimille ruokaa, kuka ajaa lehmät asemalle ja niin edelleen.
– Kylän lehmät ajettiin ryhmänä. Osa saapui jonain päivänä evakkomatkalaisten määränpäähän, osa jäi jonnekin.
Hallikainen kertoo, miten äidille talvisodan jälkeen ilmoitettiin, mistä lehmän noutaa. Se oli matkojen päässä Suomussalmella.
– Kun äiti pääsi perille, niin ei siellä navetassa ammunut meidän lehmä. Pois lähtiessä hän tapasi naisen tiellä ja kyseli, oliko tämä nähnyt lehmää. Tämä sanoi, että se taitaa olla heillä, sillä noutopaikasta oli haluttu vaihtaa lehmää. Hädässä olevien tilaa käytettiin joskus hyväksi.
Vieläkö te olette täällä?
90 vuotta täyttänyt Raimo Hallikainen muistelee 80 vuoden takaista lähtöä Kytöniityn tilalta Muolaasta.
– Kevät -44 oli aika normaali, vaikka venäläisiä lentokoneita lenteli paljon sen jälkeen, kun venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen. Kun ne tekivät syöksyjä, näki ihan selvästi koneen kuljettajan. Toppalakkisen nähtyään pelkäsi, että se voi ampuakin. Mentiin vaikka puun taakse piiloon, varsinkin silloin kun kone lähti syöksyyn.
Jytinä alkoi olla yhtenäistä 9.6. Lehtokoneita lensi yhtenään. Tuli pelko, että varmaan tulee pian lähtö kotoa. Vanhemmat alkoivat pikkuhiljaa pakata tavaraa. Vanhat evakkolaatikot tulivat taas käyttöön.
– 15.6. iltapäivällä sotilas tuli pihaan ja kysyi, että vieläkö te olette täällä. Hän patisti äkkiä matkaan, sillä ryssä oli jo Muolaan toisessa syrjässä.
– Kannettiin vettä astioihin ja ruokaa eläimille. Illalla lähdettiin. Lampaat jäivät hakaan, sika karsinaan. Viimeiset tavarat pantiin kärryille. Isä laittoi hevoset kärryjen eteen; isä ajoi toista ja äiti toista. Neljä lehmää kytkettiin kärryjen perään.
Heti kotipihasta lähtiessä tuli vaikeuksia, sillä yksi lehmistä ei suostunut kulkemaan kärryjen perään kytkettynä, vaan kävi pitkälleen. Se jouduttiin ottamaan irti.
– Me Anjan kanssa talutimme sitä vuoron perään, kertoo Raimo Hallikainen askareesta, jota hän teki isosiskonsa Anjan (s. 1930) kanssa.
– Kotipihalta lähtee tie ja sitten on hetimmiten mutka. Ajattelin, että painan tienoon mieleeni, sillä en varmaan koskaan enää tänne palaa. Silmissäni se näky on vieläkin.
Suunta oli Kurjenmäki, ja sitten Kuusaaseen päin.
Matkanteko oli hidasta, kun eläimiä piti syöttää, juottaa ja lypsää. Eivätkä ne ihan niin vaan kävelleet kuin olisi haluttu.
– Myös meidän ihmisten oli syötävä eväitä, juotava sekä käytävä lepäämään, että jaksaa taas seuraavana päivänä taivaltaa. Usein käytiin kärryjen viereen nukkumaan. Ei uskoisi, kuinka hyvin nukkuu, kun on päivän kävellyt ja taluttanut lehmää.
Tiet täynnä evakoita
Evakkomatkalaisia ohjattiin käyttämään huonoja sivuteitä, jottei oltaisi vihollisen maalitauluna.
– Me olimme Viipurin sivulla, kun venäläiset valloittivat kaupungin 20. kesäkuuta. Tuntui oudolta, kun etuvasemmalla kuului käsiaseiden pauketta.
Matka jatkui Lappeenrantaan päin. Tiet alkoivat olla täynnä evakoita.
– Jälkeenpäin olen ajatellut, miten helpolla venäläiset lentokoneet olisivat voineet teurastaa tiellä kulkevia evakkojonoja.
Ennen Lappeenrantaa seuraan tuli neljä suomalaista sotilasta.
– He sanoivat reilusti olevansa karkureita. Heidän joukko-osastonsa oli hajonnut ja hermot menneet. He kertoivat lähtevänsä takaisin hakemaan omia joukkojansa.
– Ei ihme jos ihmisiltä pettivät hermot. Meillä oli kielto, ettei karkureita saanut ottaa matkaan eikä auttaa. Mutta ei me heitä pelätty, meillä oli kotona ollut töissä yksi vanki. Samassa pöydässä söimme ja pihassa teimme töitä. Desantteja kyllä pelättiin. Ei tiedetty, kuka oli sellainen. Osa puhui hyvin suomea.
Joukkoa ohjattiin Lappeenrantaan päin.
– Olin väsynyt ja pääsin isän kuorman päälle. Anja jäi lehmää taluttamaan. Silloin satoi vettä. Olin nukkunut kuorman päällä, joka oli peitetty pressulla. Ei haitannut unta, vaikka oli takapuoli märkänä.
Lehmät, hevoset ja ihmiset junan avovaunussa
Lappeenrannassa Hallikaiset poikkesivat kylässä Noroilla.
– Heiltä vanhempani olivat ostaneet Muolaasta Kytöniityn tilan vuonna 1938.
Lappeenrannasta jatkettiin Luumäelle. Siellä joukko pääsi ensimmäistä kertaa sisälle yöksi; paikka oli asemapäällikön sauna.
Kouvolaan kohti mentiin. Juhannuksen 1944 he viettivät Tirvalla, joka sijaitsi vähän ennen Kouvolaa. Lapset ja naiset pääsivät omakotitaloon olemaan ja miehet saunaan.
– Meitä oli äiti, isä, minä Anja-sisko ja pikkusisko Raili (s. 1938). Olimme kulkeneet muolaalaisen naapuriperhe Lehtosten kanssa yhtä matkaa. Heidän Yrjö -poikansa oli vähän vanhempi kuin minä. Siellä vietimme heidän kanssaan juhannuksen. Koko juhannuksen ajan satoi vettä, muistelee Raimo Hallikainen.
Lehtosen hevoselle syntyi varsa. Miehet miettivät, mitä nyt tehdään. Saisiko sen junavaunuun. Sen sanottiin olevan mahdollista, jos mennään Kaipiaisen asemalle.
– Läksimme takaisinpäin. Pitkään ei tarvinnut asemalla odottaa, kun pääsimme kaikki avovaunuun. Siellä olimme samassa kärryt, lehmät, hevoset ja ihmiset. Menossa jonnekin, mutta emme tienneet minne.
Juna toi joukon Kangasalle. Asemalla oli arkku.
– Baarinpitäjä rouva itkeskeli, että mitenkähän hänen miehelleen oli mahtanut käydä. Kysyimme häneltä nimeä. Kerroimme, että lastaussillalla oli arkku, jossa oli sama nimi.
Lopulta Somerolle
Asemalta matka jatkui Sahalahdelle Kauppilan taloon.
– Maatilalla isäntäväki otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Saimme talon päädystä kaksi huonetta. Pystyuuni ei vaan vetänyt.
Lehmät ja hevoset olivat talon karjan mukana.
– Isä ja äiti auttelivat talon töissä. Me Anjan kanssa teimme pilkkeitä. Kirveellä pilkottiin koivurinkuloista sellaisia määräkokoisia paloja. Niitä käytettiin autojen häkähakkeiksi, joka oli polttoainetta silloin. Siitä sai pientä palkkaa.
Erkki-veli pääsi siviiliin syksyllä 1944. Raimo Hallikainen aloitti käydä Vilpeilän koulua. Perhe muutti 1945 Pälkäneen Sappeen metsäkulmalle, josta vanhemmat ostivat pienen tilan.
Someron Lautelaan perhe muutti 1947, kun vanhemmat saivat sieltä pienen maapaikan. Koulua Raimo Hallikainen jatkoi Terttilän kansakoulussa.
Jo edellisellä evakkoreissulla Somero oli tullut tutuksi. Ali-sarjan talossa Koskella asuessaan heille tuli käsky muuttaa Somerolle, kun se oli määrätty heidän asuinkunnakseen. Silloin evakkopaikkana oli Nikkarin talo Talvisillalla. Siellä Raimo Hallikainen oli aloittanut koulunkin, Häntälän alakoulussa. Isä ja Erkki olivat tuolloin olleet vielä sodassa.
Yhdessä selvittiin
Raimo Hallikainen sanoo, että vaikka evakkomatka oli rankka, niin pikkupojalle se oli jännittävääkin, sillä kotikonnuilta ei oltu aiemmin kauaksi lähdetty.
– Ei tiedetty naapuria pitemmälle. Olin käynyt kyllä Viipurissa tädin luona, joka oli varakkaampi kuin me maalaiset.
Hallikainen kuvaa maailman silloin 1930-40-luvulla olleen aivan erilainen kuin nyt. Lähes kaikki työt tehtiin käsipelillä. Lapset olivat apuna, mihin kykenivät.
Hän kehuu Suomen järjestäneen sodan jälkeen fiksusti asiat: evakot asutettiin pitkin maata. Heille annettiin tukea ja mahdollisuus rakentaa uusi koti ja elämä.
– Siirtolaiset alkoivat rakentaa itselleen taloja, kouluttivat lapsensa ja opettivat heille työn tekemisen jalon taidon.
– Silloin autettiin toista. Töitä tehtiin; kaikki olivat köyhiä ja puutetta oli kaikesta. Mutta yhdessä selvittiin.
Kun Venäjä aloitti sodan Ukrainassa, oli Hallikainen suruissaan.
– Sodassa sivulliset joutuvat kärsimään. Mutta ihminen selviää kovistakin paikoista; se on ihmeellistä.
Turvalliselle evakkotielle
Jatkosodan päättymisestä tulee syyskuussa kuluneeksi 80 vuotta. Somerolla järjestetään tulevana sunnuntaina 30.6. Evakkovaellus.
Yhdessä vaeltaessa voi pohtia, miltä tuntuisi jättää koti yhtäkkiä ja lähteä kohti tuntematonta paikkaa ja tulevaisuutta. Samalla kunnioitetaan kaikkia talvi- ja jatkosodan aikana evakkotielle joutuneita.
Evakkovaelluksen lähtö- ja paluupaikka on Teeriharjun pysäköintialue. Evakkovaelluksen suojelija, Matti Vanhanen, lähettää vaeltajat matkaan.
Vaelluksella kävellään noin kuuden kilometrin matka Talvisillan sorapintaisilla kyläteillä. Joukko etenee yhtenä ryhmänä. Jos on halua, niin voi pukeutua evakkoajan vetimiin.
Vaellus päättyy seurakunnan pitämään kenttähartauteen. Kirkkohan oli sotavuosina evakoille turvan ja lohdun antaja, kun kriisiapua ei ollut.
Someron Karjalaseura ja Evakkolapset järjestävät Evakkovaelluksen. Kaupunki ja muutama yritys sponsoroivat tapahtumaa.
Sari Pekonen Someron Karjalaseurasta sanoo evakkovaelluksen olevan tarkoitettu kaikille: niin evakoille kuin evakoita vastanottaneille ja kaikille jälkipolville.
Sotien jälkeistä siirtolaisten asuttamista voi kutsua todelliseksi selviytymistarinaksi. Se on yhteisesti koettua Suomen historiaa, joka kosketti koko maata, sillä evakkoon joutui lähtemään yli 400 000 suomalaista.
Maksuton vaellus on tarkoitettu myös kaikille pakolaisille, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja kotimaansa. Heitä on tullut Suomeen ja Somerolle muun muassa Ukrainasta sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022.
Vaelluksesta ja tapahtumasta lisätietoja antavat Sari Pekonen, p. 050 371 3308, Riitta Lehtinen, p. 0400 477 929 ja Petri Känkänen, p. 050 516 4843.
Lisätietoja vaelluksesta löytyy myös verkossa osoitteista www.evakkolapset.fi ja https://someronkarjala seura.yhdistysavain.fi
Valtakunnallisia Evakkovaelluksia on järjestetty aiemminkin pitkin Suomea; Somerolla se on ollut vuonna 2012.