Vierailin pitkästä aikaa ensimmäisellä työpaikallani Badding-kioskilla. Olin siellä kesätöissä vuosina 2012–2013. Vierailu vaatimattomalla, mutta niin tunnelmallisella pikkukioskilla toi muistot pintaan, ja ajattelin ne tässä kolumnissa jakaa.
Aloittaessani kioskilla en ollut koskaan keittänyt itse kahvia. Kahvini sai kuitenkin yllättävän paljon kehua. Perus Juhla Mokkaa se oli, mutta ensimmäisen kesän ehtoopuolella huomasin, että olin koko kesän keittänyt pannukahvia suodatinpussin läpi. Ehkä se oli kahvini hyvän maun salaisuus.
Kioskilla kävi monenmoista sakkia. Paljon oli moottoripyöräilijöitä, uteliaita sattumalta paikalle päätyneitä ja Somerniemen kesätorin kävijöitä, mutta selkeällä enemmistöllä oli jokin kytkös tai suhde Baddingiin ja hänen kallisarvoiseen musiikilliseen perintöönsä.
Oli vaikuttavaa huomata, kuinka isolla ja monipuolisella tavalla yksi lahjakas musikantti yhdisti ihmisiä. Aloin aloittelevana muusikkona haaveilemaan siitä, jospa voisin saavuttaa moisesta edes murto-osan.
Muutama hahmo jäi erityisesti mieleen, kuten perhosharrastaja, jonka unelmana oli kohdata pikkuapollo. Eräs taas esitteli pakettiautossa ollutta patjaa, viinakaappia ja Modern Talkingin levyä.
Hän ajatteli, että tuolla kombolla Ämyrillä ”lohkeaisi”. Mielestäni tuo oli ehkä vähän limaisen tuntuinen setuppi, mutta ehkä jonkun makuun voi olla päästä lempimään oitis parkkipaikalla samalla, kun kaiuttimista raikaa You’re My Heart, You’re My Soul.
Mieleenpainuvin kohtaaminen oli, kun 280-tien kaukaisuudesta kantautui säälittävän kuuloista pikkumoottorin pörinää. Minun oli pakko oikein nousta katsomaan, mitä sieltä tuulee.
Sieltä haappui puolelta toiselle vuoroin keinuva rämä skootteri, jonka päällä oli aivan liikaa tavaraa hutiloiden solmittuna. Tuntui, että skootteri sortuisi parkkipaikalle viimeistä mutteriaan myöten, mutta siihen se jäi heiveröisen jalustansa varaan.
Mopedin selästä hyppäsi vielä heiveröisempi mies, jolla oli ukulele. Hän ei puhunut suomea, mutta rankasti ääntämälläni finglishillä onnistuin saamaan selville, että hän oli ajanut skootterillaan Puolasta asti Baddingin kotikonnut nähdäkseen. Olin äimistynyt.
Ukulelemies antoi käyntikorttinsa, joka on vieläkin tallella: Ukuleleman from Poland.
Toisinaan Badding-kioskilla oli ruuhkaa, toisinaan täysin hiljaista. Ollessani yksin otin yleensä kitaran käteen ja haparoin säveltaiteeni ensiaskelia varovaisesti kieliä näppäillen.
Tiisun debyyttialbumille päätynyt Viherhukka syntyi täysin Badding-kioskilla työajalla rämpytellen. Testailin minä kioskilla myös ensimmäisiä versioita riimeistä, jotka käsittelivät elämältä turpiin saamista.
Juhannuksena 2023 yhtyeellämme oli näytönpaikka. Olimme päässeet samaan tapahtumaan J. Karjalaisen kanssa Tavastian alakertaan. Oli sinne pääsyssä sukulaissuhteilla osaa miten tahansa, oli se meille joka tapauksessa tärkeä tilaisuus, jota ei saanut mokata.
Ainoa haaste oli, että olin keikkapäivänä kioskilla vuorossa. Äitini pelasti minut pinteestä, kun tuli auttamaan kioskin kiireellisessä sulkemisessa ja ajoi minut keikkapaikalle.
Rokkasimme vakuuttavasti. En päässyt juhlistamaan onnistumistamme, sillä minun oli avattava kiska taas seuraavana aamuna.
Istuin äitini kyydissä pelkääjän paikalla tuoreena 18-vuotiaana. Ehdin keikan jälkeen juoda yhden, tyyliin kolmannen baarista hankkimani, oluen.
Pienesti sen ja suuresti onnistuneen keikan humalluttamana tuijotin yöttömän yön hämyisiä sävyjä tuumien, että ehkä minä tosiaan joskus voisin saavuttaa murto-osan siitä musiikin yhdistävästä voimasta, mitä Badding-kioskilla sain todistaa.
Kauhulla luin tämän vuoden ensimmäisestä Badding-kioskin aukiolopäivästä, jolloin sähköt katkesivat ja jäätelöt sulivat. Äärimmäisen iso hatunnosto uudelle kesäntyöntekijälle, joka selvisi tilanteesta upeasti. Minulla olisi vastaavassa tilanteessa mennyt jauhot siinä määrin suuhun, että olisin jättänyt homman siihen.
Onneksi en joutunut hänen kokemaansa tulikasteeseen, sillä muuten olisi nämä rakkaat muistot jäänyt kokematta!
Henrik ”Tiisu” Illikainen
muusikko