Teksti ja kuva Olli Salomäenpää
Virret tuntuvat olevan monille muusikoille ehtymätön luovuuden materiaalilähde. Sovittajat palaavat vanhoihin tai uudempiin virsimelodioihin yhä uudelleen ja antavat sen jälkeen luovuutensa kukkia. Ja lähestulkoon kaiken ne kestävät, paljastavat vain itsestänsä uusia puolia.
Jonkinlainen virsibuumi koettiin reilut 20 vuotta sitten niin sanotun Vanhan virsikirjan (v. 1701) juhlavuoden tiimoilla mutta virsien musiikillista jälkikäsittelyä on toki harrastettu toki sen jälkeenkin.
– Itse aloin työstää virsiä kitaralla soitettavaksi vuonna 2010, kun aloitin tekemään kanttorin töitä, kertoo kitaristi Ilpo Vuorenoja.
– Olisiko Koska valaissee kointähtönen –virsi ensimmäinen, jota rupesin kunnolla sovittamaan. Minulla on myös vahva kiinnostus renesanssin ja barokin ajan musiikkiin, joten rupesin hyödyntämään kyseisten tyylikausien elementtejä sovituksissani. Pikkuhiljaa sovitusten määrä on lisääntynyt ja sovitukset ovat myös laajentuneet, kun Antti Ikonen ja Mikko Miettinen ovat tulleet mukaan.
– Antin kanssa meillä oli reilut 10 vuotta sitten yhteinen Voimavirsiä-projekti, jota voitaneen pitää yhtenä väliaskeleena tässä nykytilanteessa. Mikon kanssakin on tehty yhteisprojekteja aikaisemmin mutta kolmikkona olemme soittaneet vuodesta 2020 lähtien.
– Tämä on vähän sellaista yhdistelmä kalassista, kansanmusiikkia ja (Suomi-)gospelia barokki ja folk-amusteilla, kolmikko toteaa. Toivomme tietysti olevamme Suomessa uniikkeja, ettei kukaan muu tee samanlaista. Virsien kanssa ollaan ajatuksellisesti kestävällä pohjalla. Monet virret ovat vanhoja ja ovat siten paikkansa lunastaneet mutta vaikka lähestymme virsiä taiteelliselta pohjalta emme kuitenkaan missään nimessä halua unohtaa niiden hengellistä merkitystä. Pyrkimyksemme on tehdä tätä myös ajankohtia kunnioittaen.
Ytimessä ollaan
Virsitrio Ikonen – Miettinen – Vuorenoja luo konsertissaan seestyneen ja intiimin tunnelman. Vahvistamattomat akustisen soittimet pakottavat kuulijat keskittymään asian äärelle. Ja hyvä niin. Ainakin allekirjoittanutta harmittaa puheet, joissa toivotaan ”raskaiden ja luutuneiden virsien kanssa lisää räimettä ja rytkettä”. Ei, päinvastoin. Kun riisutaan kaikki ylimääräinen pois, jää vain jäljelle virsien paljas ydin ja sanoma. Katsokaa ja kuunnelkaa, tätä minä haluan sanoa.
Trion sovitukset olivat vähäeleisyydessään toimivia, jossa pienillä elementeillä saatiin aikaiseksi isoja mielikuvia. Kuten tambuiriini ja kolmijakoinen virsi ja heti oltiin ajassa 700 taaksepäin. Ja varmastikin, vaikkei sinänsä virrestä olekaan kyse, virsikanteleen ääni Antti Ikosen käsissä loi kappaleeseen aivan oman spesiaalinen tunnelmansa. Se mikä allekirjoittanutta hieman häiritsi konsertin kokonaisuudessa oli yhteislauluiksi tarkoitettujen virsien runsaahko määrä. Yhteislaulut tuntuvat monesti hieman vaivaannuttavan yleisöä (erityisesti joulukonserteissa) ja ilman kunnon esilaulajaa asia menee vain epämääräiseksi hymistelyksi. Lisäksi laulaessa soittajan tekemä työ jää omissa korvissa taka-alalle, hyvä sovitus menee tietyllä tapaa hukkaan, kun sitä ei omalta laululta enää kunnolla kuule. Tässä konsertissa näin kävi erityisesti Sinun edessäsi painamme päämme -virren kohdalla. Puhtaana esityksenä lopputulos olisi ollut parempi.
Virret taipuvat moneen ja hyvä niin. Uusi muoto avaa aina myös uuden näkökulman. Mutta missä menee kaikessa sovittamisessa tyylikkyyden ja banaaliuden raja, se onkin oma hyvä kysymyksensä. Ehkäpä se pitää sovittajat varpaillaan.