Joku saattaa muistaa kuinka muutama kuukausi sitten vaahtosin kolumnissani suomikuplan puhkeamisesta ja Suomen ajautumisesta väärille raiteille. Se meni jotakuinkin näin: Suomi on paska maa, aion muuttaa ulkomaille!
Olen edelleen samaa mieltä että Suomesta yritetään nyt kovaa vauhtia tehdä neljässä vuodessa Mississippiä, mutta muuttosuunnitelmat taas menivät melkolailla uusiksi. Olemme kyllä muuttamassa, mutta emme suinkaan ulkomaille, vaan Somerolle (Lienevätkö sama asia?).
Elämällä on tapana järjestää yllätyksiä. Omalla kohdallani se ilmeni tällä kertaa niin, että vastoin kaikkia tilastoja maaseutukunta tarjosi minulle työpaikan. Olemme siis muuttamassa työn perässä.
Olen aiemmin ollut hyvä sopeutumaan, enkä ole kovin muutosvastainen. Olen tarttunut rohkeasti tilaisuuksiin ja lähtenyt kohti uutta. Muutokset kuuluvat elämään ja tuovat siihen monesti sellaista sisältöä, jota ei ole osannut odottaakaan. Näin uskon kyllä käyvän tälläkin kertaa.
Mutta tällä kertaa tieto kotipaikkakunnan muuttumisesta on ollut yllättävän haasteellista sulattaa. Olen huomannut kiintyneeni vahvasti nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun, enkä oikein haluaisi siitä luopua. Ihmisen mieli yrittää tehdä tepposensa ja uskotella, että muutto olisi jotakin hyvin lopullista. Tosiasiassahan Turkuun hurauttaa Somerolta tunnissa ja pääsen käymään siellä muutenkin säännöllisesti, sillä lapsen toinen vanhempi jää edelleen kaupunkiin asumaan.
Epäloogiset turunmenetysajatukseni loppuvat luultavasti sillä hetkellä kun muuttoauto kaartaa Somerolla uuden kodin pihaan. Konkretia usein kumoaa ennakkoluulot ja -asenteet.
Olen syntynyt Somerolla ja muuttanut sieltä pois 19-vuotiaana. Vuosien saatossa olen kuitenkin asunut siellä silloin tällöin muutaman kuukauden pätkiä. Milloin työn vuoksi, milloin vetämässä henkeä jonkin uuden elämänvaiheen edessä. Side ei ole kokonaan katkennut, mutta en ollut ajatellut muuttavani Somerolle pysyvästi uudelleen, olen pitänyt sitä lapsuuteni kotikaupunkina.
Väistämättä olen viimeaikoina miettinyt, millaiseksi kodiksi Somero osoittautuu omalle lapselleni. Viihtyykö hän, otetaanko hänet hyvin vastaan, löytyykö kavereita ja omanlaisia harrastuksia? Olemme puhuneet muutosta ja muutoksesta. Olemme valinneet uuden oman huoneen seinän väriä ja pohtineet haluavatkohan kaikki lelut myös muuttaa sinne. Olen sopinut tutustumiskäynnin uuteen päiväkotiin. Heinäkuun lopulla vietämme lomaviikkomme ottaen selvää millainen kotikaupunki Somero voi pienelle tytölle olla.
Olen muutoksen edessä toisaalta luottavaisin mielin, toisaalta minua jännittää. Tiedän että olen menossa hyvään työpaikkaan ja työyhteisöön. Minulla on edelleen Somerolla hyviä ystäviä. Kaupunki tarjoaa peruspalvelut, liikunnan ja kulttuurin osalta vähän ekstraakin. Silti ympäristön ja elämänrytmin muutos jännittää. Mitä jos en sopeudukaan, mitä jos lastani kiusataan, mitä jos, mitä jos…
Jossittelun ja muuttolaatikoiden keskellä muistutan itseäni siitä, että mikään tässä elämässä ei ole pysyvää ja kaikki on mahdollista. Elämällä on tapana yllättää ja onnekseni tällä kertaa voin asennoitua yllätyksiin halutessani pelkästään positiivisesti. Nähdään pian Somerolla!
Kira Kauppi
toimittaja