”Eikö tämän leipäpussin voisi sulkea kunnolla? Leipä kovettuu tai homehtuu.”
Lauseet eivät ole perheenäidin muistutus jälkikasvulleen, vaan 30-vuotiaan miehen vanhemmilleen. Hän on elellyt omillaan kymmenisen vuotta, mutta nyt asui hetken äitinsä ja isänsä hoteissa, kun odotteli uuteen asuntoonsa muuttoa.
Minä hymyilin sisäänpäin. Nauratti, että tuo miehenroikale toisella puolella pöytää yrittää opettaa yli 60-vuotiaita vanhempiaan, miten leipäpussi pitää aukaista ja miten sulkea. Me olemme elämässämme aukaisseet hiukan enemmän pusseja kuin hän. Tämä on meidän kotimme, jossa tehdään asioita niin kuin haluamme. Ja pussin sulkeminen on yksi hiekanjyvänen tässä maailmankaikkeudessa.
Nyt vatsa oli täynnä ja olo muutenkin hyvä. Yritin ymmärtää. Kolmikymppinen olisi jo halunnut oman katon alle omaan rauhaan. Vanhempien pinttyneet tavat ja tyhmyys alkoivat ärsyttää. Tai sitten hänen verensokerinsa olivat alhaalla. Laitoin pussin kauniisti kiinni ja kehotin voitelemaan ruisleivän, panemaan päälle juustoa ja kinkkuleikettä. Mussutettuaan ne pussinsulkemisesta ei hiiskuttukaan.
”Ei tarvitse huutaa. Olen ihan vieressä. Kuulen vähemmälläkin.”
Normaalin puheen desibelit ovat kuulemma 50–60:n luokkaa ja 87 desibeliä on melua. Äitinsä kalkatus oli noussut metelin puolelle.
”Nyt ollaan kerrostalossa, ei missään omakotitalossa. Täällä ei voi huutaa. Etkö voi opetella puhumaan hiljempaa.”
Muuttoautosta tavaroita kantaessani olin tavannut poikani naapureita. Olin rupatellut heidän kanssaan. Keskustellut mielestäni ihan normaalisti ja samalla äänenvoimakkuudella kuin ennenkin.
Selitin vanhaa jäärää muistuttavalle jälkeläiselleni, että tapani puhua on ollut samanlainen koko elämäni. Meidän suvussa on aina luotettu ”metelin voimaan”. Jotta sai äänensä kuuluviin suuressa porukassa ja mielipiteensä julki, oli nostettava volyymiä.
”Mutta nyt tässä vierekkäin olemme vain sinä ja minä. Huuto häiritsee asukkaita.”
Tottapa sekin. Ehkä pitäisi opetella hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Olla sanomatta mitään; nyökytellä vaan. Toisaalta kaikkeen kun ei tarvitse olla mielipidettä. Tai vaikka onkin, ei sitä tarvitse toitottaa joka vastaantulijalle.
Tiedän, että vähemmälläkin volyymillä pärjää. Mutta se en sitten ole enää minä. Ja minkä sille voi, että kaikista asioista innostuu, ihastuu tai harmistuu. Draamakuningattarena on eloisampi elämä kuin nurkkiin pakenevalla harmaalla metsähiirellä. Tai mistäs minä sen harmauden tiedän…
”Mikäs jäi? Vaihdoit kaistaa. Olisit voinut ilmoittaa siitä muille tiellä liikkujille. Vilkkua pitää käyttää hyvissä ajoin.”
Myönnän. Vilkku tulee laitettua turhan myöhään päälle. Sitä en mainitse, että esikoiseni voisi omaa autoa ajaessaan jättää muiden tiellä liikkujien arvostelemisen vähemmälle. He eivät kuule neuvoja toiseen autoon. Ja turha nostattaa omaa verenpainettaan tappiin huutamalla solvauksia istuessaan yksin koslassaan.
Tai että hän voisi jättää älypuhelimensa selauksen ajon aikana. Hän on pian pöpelikössä tai päin toista tiellä liikkujaa, kun etsii kuunneltavaksi sopivia kappaleita.
Poikahan sanoi aivan samalla tavalla kuin isäni aikoinaan. ”Mikäs jäi?” -lausetta isä jaksoi toistaa aina vaan uudestaan. Niin hän opetti, että pitää muistaa kiittää.
”Kuka on heittänyt pahvien sekaan muovia? Minä juuri erottelin erikseen pahvit, muovit ja paperit.”
Isänsä vastaa, että hän vie pahvilaatikon ulos ja siitä on helppo laittaa muovit, paperit, pahvit ja muut suoraan oikeisiin jätelaatikoihin kerrostalon pihalla. Hyvä vastaus ja poika näytti sen hyväksyvän.
Kun tämä nyt kolmikymppinen oli lapsi ja nuori, niin hänelle ei riittänyt pelkkä käsky. Hyvin usein hän pyysi: ”Perustele.” Se laittoi miettimään omia toimiaan vanhempana ja myös pohtimaan, miksi näin teen, ajattelen tai pyydän toista tekemään.
Mutta vastasin minä usein hänelle niinkin, ettei minun tarvitse tätä perustella sen enempää. ”Minä olen sinun äitisi ja tiedän vanhempana, että näin on parempi. Meidän kodissa tehdään näin ja sillä siisti.”
Yhtenä äitienpäivänä sain pojilta heidän itse tekemänsä lahjan. Se oli hihamerkki, jossa oli hakaristi. Pitivät minua käskijänä (jota olinkin). Ensin silmäni pyöristyivät vertaamistani natsiin. Sitten hymykare nousi. Olivatpa he nokkelia, tarkkanäköisiä ja taitavia käsistään. Olinkin ihmetellyt, miten kummankin t-paidoista puuttuivat hihat.
Joku viisas on sanonut, että lasten kasvattamiseen menee koko ikä. Lapset ovat kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä. Tai oikeastaan ihminen opettelee koko ikänsä elämisen taitoja. Ja juuri kun luulee oppineensa, kuolee pois.
Meille kaikille muodostuu omat tapamme. Kukin puristaa hammastahnaputkiloa, asettelee vessapaperirullan telineeseen, täyttää astianpesukoneen tietyllä tavalla tai laittaa ruokakaupan kassista tavarat jääkaappiin hyllyille, niin kuin on tottunut ennenkin laittamaan.
Vanhan koiran on vaikea oppia uusia tapoja. Toisaalta Liisa-tätini mukaan ihminen on oppivainen eläin niin kauan kuin kasvaa koiranputkea. Kannattaa kasvattaa itseään; miettiä, kuunnella ja muuttaa tekotapojaan tarpeen mukaan. Ei siinä tarvitse koko persoonaansa muuksi muuttaa, ainoastaan karsia tyhmyydet.
Merja Ryhtä
toimittaja
P.s. Kyllä meillä esikoisen kanssa oli myös kosolti mukavia hetkiä, kuten musiikin kuuntelua ja arvostelua, yömyöhäisiä keskusteluja keittiön pöydän ääressä asiasta jos toisesta, esimerkiksi jalkapallosta, viskistä, ihmisten käyttäytymisestä, musiikin voimasta ja ihanuudesta…