Ukkini oli sotaveteraani, hän oli syntynyt Karjalan Räisälässä. Sieltä hän joutui lähtemään talvisotaan ja perhe evakkoon. Isäni syntyi evakossa Ilmajoella. Välirauhan aikana he pääsivät palaamaan kotiinsa hetkeksi, kunnes piti muuttaa pois kokonaan. Ympäri ja ämpäri he kiersivät muun muassa Kauhajoella, Raumalla ja Laitilassa. Viimein he päätyivät Saloon ja rakensivat talonsa sinne. Näistä sota-ajoista ja Karjalasta ei koskaan puhuttu. Ukki kuoli 69-vuotiaana, kun minä olin 15-vuotias.
Yli viisikymppisenä aloin kiinnostua juuristani. Kuulun Facebook-ryhmiin ”Juuret Räisälässä”, ”Juuret Juuassa” ja ”Muistellaan Saloa”. Olen näistä paljon saanut tietoa, ja jopa kaverin, jonka perhe on antanut ukin perheen asua talossaan, kunnes he ovat saaneet omansa valmiiksi siihen naapuriin.
Lisäksi olen perinyt ukin ja mummon vieraskirjan, josta olen seurannut heidän kulkuaan. Lähteenäni on ollut myös kirja ”Myllypelto – täälthä myö lähettiin”. Olisin halunnut käydä Räisälässä, mutta se ei varmaankaan enää minun elinaikanani ole mahdollista.
Pappani oli sotainvalidi. Hän kuoli 68-vuotiaana minun ollessa 23-vuotias. Hänellä oli kädessään kranaatin sirpale, joka aiheutti kipua hänen koko elämänsä ajan.
Jälleenrakennusaikana pappani sai Perniöstä metsäalan, johon raivasi pellot ja rakensi talon. Olin papan ja mamman tyttö ja vietin siellä todella paljon aikaa lapsena. Pappa oli hyvä tarinan (totuuden) kertoja. Häneltä kuulin, että maanomistaja jolta tila lohkottiin, ei ollut niin kovin tyytyväinen tällaiseen. Puheväleissä kuitenkin elettiin.
Pappa oli syntynyt Pohjois-Karjalassa ja mamma Keski-Suomessa. Sitä en tiedä, halusivatko he vapaaehtoisesti tänne Varsinais-Suomeen.
Itse olen syntynyt Salossa. Olen asunut Turussa, Loimaalla ja nyt täällä Somerolla. Usein vaan tuntuu, että ”mun koti ei oo täällä”.
Nykyään jo puhutaan sodan jälkeensä jättämistä traumoista, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Luulen, että meillä se hyppäsi yhden sukupolven yli. Enkä tiedä, onko minullakaan mitään traumaa, ehkä juurettomuutta ainakin.
No, miten tämä kaikki liittyy kuntosaliin?
Somerolaiset eläkeläiset ovat aktivoituneet vaatimaan käytännössä ilmaisia kuntosalikäyntejä itselleen.
Jään itse eläkkeelle ensi vuonna, enkä oikein ymmärrä pointtia.
Olen aloittanut työt vuonna 1976. Olen toiminut työntekijänä ja yrittäjänä sekä ollut työttömänä. Olen harrastanut säännöllisesti sisäliikuntaa 35 vuotta. Pääosin olen mennyt sen mukaan, mikä milloinkin on kiinnostanut. Työttömänä on pitänyt etsiä edullisempia vaihtoehtoja. Niitä täältä Somerolta todella löytyy. On kaupungin täysin ilmaisia liikuntaryhmiä, edullisia kuntosaleja, uimahalli, Somero-opiston ryhmät, eri seurojen ryhmät, eläkeläisten ryhmät ynnä muuta.
Nykyisen elinajanodotteen mukaan ajattelen, että riippuen siitä, kuinka hyvin se toteutuu, miksi minulla pitäisi olla oikeus käydä ilmaiseksi kuntosalilla ehkä 20 vuotta? En koe, että olisin tehnyt elämässäni mitään niin merkittävää, että sen olisin ansainnut.
On tietenkin hienoa, että asenteet ovat siinä suhteessa paljon muuttuneet, että kaupungin kuntosali on niin himoittu, vaikka täällä olisi kaksi yksityistäkin tarjolla.
Mielestäni oikeudenmukaista olisi tarjota maksutonta tai edullisempaa hintaa vähävaraisille. Heitä voisivat olla muun muassa opiskelijat, työttömät, kuntoutujat ja pelkällä kansaneläkkeellä olevat eläkeläiset. Liikunta on tärkeää kaikissa ikäryhmissä. Olen ollut jo vuosia tilastollisesti köyhä, mutta liikunnasta en ole joutunut tinkimään.
Mietin tässä jopa, onko meistä, tämän päivän eläkeläisistä, kasvanut Suomen historian itsekkäin sukupolvi.
Olemme saaneet kaiken mahdollisen. Silti meitä vanhemmat ovat yksinäisiä. He ovat vielä niitä vaatimattomia ja hiljaisia, jotka tyytyvät kohtaloonsa.
Työikäisillämme on paljon erilaisia ongelmia ja masennusta. Nuoriso ja lapset voivat huonosti, on koulukiusaamista ja perheväkivaltaa. Emme hyväksy maahanmuuttajia. Emme osaa tuntea myötätuntoa sodan takia kotimaastaan lähtemään joutuneita kohtaan.
Onko muistimme lyhyt?
Tämähän ei tietenkään koske jokaista eläkeläistä. Voisimme silti katsoa peiliin. Sen sijaan, että vaadimme ja valitamme, voisimme keskittyä tekemään jotain, millä saisimme autettua lähimmäisiämme, jotka ovat yksinäisiä ja ehkä jo syrjäytyneitä ja joilla ei ole tukiverkkoja.
Paljon on tämän eteen jo tehtykin Somerolla työtä. On koulutettu esimerkiksi vapaaehtoisia ulkoiluttajia. Uutena asiana on loppuvuoden ilmainen kuljetus liikuntaharrastuksiin. Lukuisat vapaaehtoisjärjestöt jäsenineen tekevät korvaamatonta työtä ihmisten hyvinvoinnin eteen. Seurakunta järjestää ihmisille ystäviä ja niin edelleen.
Uskon, että lisää auttajia mahtuu vielä mukaan. Pienikin apu tuottaa niin suurta iloa ja mielihyvää sekä antajalle että saajalle.
Näin pyhäinpäivän ja karjalaisten kirkkopyhän läheisyydessä koen suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta isovanhempiani kohtaan. He antoivat meille itsenäisyyden ja jälleenrakensivat tämän maan.
He vain tekivät sen, eivätkä vaatineet itselleen mitään erityisoikeuksia.
Mirja Nivalinna