Askeleet tyhjällä vintillä, katoavat tavarat ja vauvan itku. Pihalla liikkuva huivipäinen nainen, joka ei koskaan astu sisälle taloon. Lukijamme kertovat kohtaamistaan aaveista ja kuulemistaan kummitustarinoista. Lue tarinat Somerolta ja lähiseudulta.
SOMERNIEMEN KASKISTOSTA kotoisin oleva isäni kertoi moneen otteeseen tarinaa harmaasta, vanhemmasta naisesta, joka oli hiljaa saapunut jonkin Kaskistossa sijaitsevan talon tupaan kesken päivän askareiden. Harmaa nainen ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota häntä puhuttelevaa nuoreen emäntään, vaan oli mennyt tuvassa olevan kehdon luo selkeästi aikeenaan ottaa kehdossa nukkunut lapsi.
Nuori emäntä oli sännännyt kehdon luo ja tiukasti käskenyt harmaata naista jättämään lapsi rauhaan ja lähtemään pois. Harmaa nainen oli pysähtynyt ja hävinnyt tuvasta emännän siepatessa lapsensa syliin turvaan ikihyvikseen säikähtäneenä.
En tiedä, oliko harmaa nainen osannut enää takaisin, enkä myöskään muista missä Kaskistontien talossa tämä tapahtui. Isä kyllä aikanaan nimesi emännän ja talonkin.
Toinen isän kertoma juttu Somerniemeltä liittyi Alitalon riiheen. Isä oli poikasena kuullut juttua, että riihessä kummitteli. Eräänä pimeänä syysiltana isä kavereineen päätti mennä riiheen säikyttelemään ohi kulkevia naisia (naiset olivat menossa tai tulossa jostain tapahtumasta).
Pojat olivat pitäneet hirvittävää meteliä riihessä ja nauraneet tiellä kulkeneille säikähtäneille naisille, kunnes poikien takaa oli kuulunut hirmuinen pamaus ja riihen seinään oli hakattu kuin joku tai jokin olisi ollut siitä sisään tulossa. Pojat olivat säikähtäneet perusteellisesti, todellakin saaneet jalat alleen, eivätkä toiste erehtyneet riiheen kummitusta leikkimään ja ohikulkijoita pelottelemaan.
Kolmas tarina liittyy Someron Terttilän kouluun. Koululla asustaa perin mielenkiintoinen kummitus. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, tavarat häviävät ja palavat joskus vasta aikojen päästä mitä kummallisempiin paikkoihin. Kissat ja koirat tuijottavat seinää ja seuraavat jotain mitä ihminen ei näe. Käytäviltä kuuluu askeleita ilman, että siellä kukaan kävelee. Kirjat putoilevat omin avuin hyllystä ja muuta mielenkiintoista.
Kun pimeinä syysiltoina koulun käytävillä liikkuu yksin, tuntee ettei todellakaan ole yksin. Muutama koulun entinen oppilas on kertonut pelänneensä pukuhuoneen käytäviä ja välttäneensä viimeiseen asti liikkumista siellä yksinään. Myös ullakkoa ja ullakon ikkunoita oli kuulemma pelätty.
Liekö edesmennyt opettaja, kun tarkastelee koulun touhuja vai liekö ollut tontilla jo ennen koulun rakentamista? Vai eikö innokas oppilas malta jättää koulua? Kukapa sen tietäisi.
Hanne
KIMALAN KARTANON kummitus oli nimeltään Zidbäck eli ”Siipekki”. Hän oli Someron kirkkoherran poika, josta tuli Kimalan kartanon isäntä ostamalla puolet vuonna 1788, ja koko kartanon hän yhdisti vuonna 1799. Adam Ambrosius Zidbäck kuoli vuonna 1802.
Hän oli rikas ja tarinan mukaan kummittelee siksi, että pitää silmällä, miten jäämistöä kohdellaan.
Kimalan kummituksen tarinasta on muitakin versioita. Yhden tarinan mukaan Kimalan kartanon nuori herra oli niin komea, että hänestä kilpailtiin. Nuorukainen oli luonteeltaan hurja ja tuli kuuluisaksi syntisestä elämästään. Hän vietteli kolme kaunista hurskasta neitoa ja ilmoitti kaikille hääpäivän. Sitten hän houkutteli kaikki kolme neitoa Kimalan saunaan ja poltti heidät sinne.
Eräänä aamuna nuori herra löydettiin kuolleena kartanon oven edestä. Hänet vietiin käärinliinoissa hautaan, mutta seuraavana aamuna kirkkoon tullutta lukkaria kohtasi kolkko näky, kun ruumis seisoi nojallaan kirkon ovenpielessä. Ruumis haudattiin uudelleen, mutta taas ruumis palasi kirkon ovipieleen. Sama tapahtumasarja toistui pariin otteeseen. Lopulta ruumis muumioitui, ja kansa alkoi kutsua kirkon ovipielessä seisovaa ruumista ”Pitkäksi Pienaksi”.
Pertti Toukkari, Somero
MÄYRÄMÄEN KYLÄN Mäyrämäen talossa on ainakin muinoin saliin majoittuneiden matkamiesten parrat käyty leikkaamassa. Lattian alta kömpii perimätiedon mukaan pikkuinen ukko, joka parturoi matkalaiset.
Ukkoa ei ole näkynyt ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen, mutta toivottavasti hän vielä on ja voi hyvin.
Hohkamölli, Somero
KESÄLLÄ 2010 pitkäaikainen, iäkäs ystäväni menehtyi sairauden vuoksi.
Kesällä 2010 oli kaunis, aurinkoinen ja tosi kuuma kesä. Olin vielä töissä, ja kesäloma oli heinä-elokuun vaihteessa neljä viikkoa. Ihmettelin, kun tuntui siltä, että kotiin tuli joku ja oli lähellä, eikä ketään näkynyt tai ovea avattu. Ilmeisesti kyseessä oli tämä poislähtevä ystäväni.
Tapahtui monenlaisia yllättäviä hetkiä, hän oli kodissani läsnä kahden kuukauden ajan.
Yhtenä iltana koirani heräsi ja meni jo eteistä kohden, kun luuli jonkun tulevan ovesta, eikä ketään näkynyt.
Sitten eräänä lauantaiaamuna, oltiin lähdössä jonnekin. Keittiössä miesystäväni sanoi, että onko täällä joku, kun kuuli miehen puhuvan. Saman kuulin minä. TV tai radio ei ollut auki, eikä ketään muita ollut.
Istuin pihalla puutarhakeinussa kahvia juomassa, kun joku otti minua olkavarsista kiinni takaa päin ja silitti kevyesti. Myöhemmin istuin tuolissa ja söin jotain. Joku tuli viereeni ja tunsin polveni koskettavan johonkin. Katsoin oliko koira ulkona, mutta ei ollut.
Kymppiuutisten jälkeen keittiössä alkoi kuulua astioiden kilinää. Menin katsomaan, eikä ollut ketään ja astiat olivat kaapissa paikoillaan.
Tätä tapahtui muutaman kerran. Sanoin koiralle, että ahaa, herra tuli kotiin ja laittaa iltapalaa.
Sitten yksi vanhempi naishenkilö kertoi minulle, että jos on ollut eläessä hyvät välit, niin pois lähtevä ihminen voi tulla vielä käymään ja jättää tavallaan jäähyväiset.
Minun lomani alkoi loppua ja istuin taas pihalla tuolissa ja otin aurinkoa. Niin tämä mies tuli eteeni ja silitti hyvin hellästi vasenta kättäni. Silloin jotenkin tunsin, että hän kävi vielä moikkaamassa.
Sitten se vaan loppui, eikä astiat kilisseet sen jälkeen.
Tämä tapahtui kodissani Kiikalassa.
Meillä oli hyvät välit, ja hän oli jo lähes 90-vuotias poislähdön hetkellä. Tunsimme lähes 40 vuoden ajan, pidettiin yhtä ja yhteyttä.
Hän on myös taistellut talvisodassa isäni kanssa samaan aikaan. Hän halusi kovasti huolehtia minusta elämänsä aikana, kun isäni kuoli minun ollessa alle kolmevuotias.
Marja-Leena Hartikainen, Salo
SALON SEUDULLA on entisaikaan ollut paljon tarinoita tai pelottelukertomuksia, joissa keskushahmona on ollut piru. Tässä on Hakastarolainen-lehdessä vuonna 1971 ollut Arvo Sauran tarina Muurlan Piiljärven piruista.
Kilkalan Yltäkylän Ali-Kriipin emäntä Anna Juhantytär (synt. 1785 vaiheilla) kertoi kansantietouden kerääjälle tämän tarinan:
Muurlan Piiljärvi-nimiseen torppaa otti kerra paholaine asuntos ja tek siel kaikem maelmam paha, eikä saatu millän pois lähtemä. Kyl tuotim papei sitä pois manama, mut se haukkus papi hyvänpäiväseks, sylki silmil ja juttel koko heitin elämänkertas. Paholaine sanos: ei muu kukkam muu pois saa, ko yks piikan poik. Ku see tulee, ni mun on mentävä pois. Hän kertos kaik asias ja sanos, ete hän saa ittetäs näkymättömäks, ko hän on tehty näkyväisist aineist: muu on tehty kolm jouluyötä, jala on teh ty tikunpäist, ku on molemmist päist poltettu. Se muutti ittes yhreks ja toiseks, välist se ol harva lehtiki. Ku torpan flikan piti men rippiskoulu, ni ei paholaine sitä päästänykkä, ko oli ain vaan eres. Sit ku torpas keitetti soppa, ni se kanno teilatu Melanteri töry joukko. Lopultas haetti piikan poik ja paholaine parkus niin kovi et.
Paholaine istus sillon taikinatiinus. Pappi käski häne pois menemä ja see koetti haukkuu, mut ei tietäny muut ku sen, et piikanpoik oli kouluu käeresäs leevänpuolikka varastanu. Ku pappi selitti, mitä varte häne täytys se nälkäs ottaa, ni paholaisel tuli niin kova kiiru, et meni seinäst ulos, eikä sitä enä sen peräst nähty. Sihe paholaise seinä tekemä läppe lyöti pölkky ja annetti olla siin jälkeläiste nähtävän niin kauan, et rakennus hajos.
Tähän liittyy toinenkin tarina. Helsinkiin mentäessä miltei Piilijärven kohdalla vasemmalla kädellä on korkea mäki. Teilimäki. Tarina kertoo siitä näin.
Täl mäel on tehty Muurila viimäne mestaus. Suutar Molanser oli tappanu vaimos? Ku se kanno last, ni se katotti kaksosmurhaks ja määrätti mestattavaks. Se teilattiin täl mäel ja siit alkaten sitä on kututtu Teilimäeks.
Tarinassa mainittu Piiljärven torppa on edelleen olemassa Teilimäen ja järven välissä, nykyään kesämökkinä. Olen koittanut etsiä kirkonkirjoista suutari Molanseria (Molander, Smolander??), mutta en ole löytänyt. Se on hiukan hankalaa, kun ei tiedä tarkemmin ajankohtaa tai nimen oikeaa kirjoitusasua. Harmi, että mestauspaikka on kokonaan hävitetty soranoton takia.
Tarinan ja kommentin lähetti Hanna-Maija Saarimaa
Emeritusprofessori Pentti Virrankoski kirjoitti vuonna 2005:
”Anoppini varhaisemmista esi-isistä on mainittava erikoisesti Johan Axel Zidbäckin isä Adam Ambrosius Zidbäck (1755–1802). Hän toimi Åvikin lasitehtaan isännöitsijänä Somerolla ja omisti Kimalan kartanon.
Kimalan omisti myöhemmin rovasti Henrik Konsin, jonka pojan Oskarin tytär rouva Agda Forsblom kertoi 1950 kirjeessään Marjan [Virrankosken vaimo] äidinisälle John Elis Zidbäckille, että Adam Ambroius oli kuoltuaan jäänyt Kimalan yläkertaan kummittelemaan.
Kaikki somerolaiset tiesivät, ettei vieras saanut yöpyä kartanossa kysymättä: ”Antaaks Siipekki yösijjaa?”
Talossa usein käynyt kätilö meni kuitenkin yöksi naapuriin, kun Siipekki ”kolasi” niin pelottavasti Kimalassa. Marjalle tämä on ylpeyden aiheena: ”Kartanonherroja on esi-isänä vaikka kenellä, mutta kuinka monella on aito kartanon kummitus.”
Kirje Pertti Toukkarille
TYÖSKENTELIN NUORENA hoitajana Kurjenmäessä, vanhassa sairaala-alueen rakennuksessa Kurjenlinnassa. Olin ensimmäistä vuoroa talossa ja heti yövuorossa yksin osastolla. Osaston asukkaat olivat ikääntyneitä.
Yö meni suhteellisen rauhallisesti ja sujuvasti, mutta kiinnitin huomiota siihen, miten pitkin yötä yläkerrasta kuului kolinaa ja huonekalujen siirtelyä.
Aamuvuoron tullessa annoin raportin ja mainitsin myös, että yläkerrassa taisi kollegalla olla rauhattomampi yö, kun koko yön kuului kolinaa ja ääniä. Hieman häkeltynyt aamuvuorolainen kertoi, että yläkerrassa ei ole osastoa, vaan siellä on vain ullakko, jossa on tavaroita varastoituna. Naureskeli vielä, että liekö kyseessä ollut rakennuksessa viihtyvät venäläiskasakat, joita on useampi yökkö vuosien varrella kohdannut pitkin rakennusta.
Tuon jälkeen vältin aina yöllä katsomasta lasiovien läpi rappukäytävään. Hieman myöhemmin vielä sijaisten ja opiskelijoiden pukukaapit olivat kyseisellä ullakolla, jonne menoa yksin välttelin ja vaihdoin vaatteeni ennemmin osaston vessassa.
Toivottavasti rakennuksen nykyiset asukkaat ovat sujut ylimääräisten alivuokralaisten kanssa.
Hoitajatar, Turku
KYRÖLÄINEN Olavi Elonen katosi Venäjän puolelle sotarintamalla vuonna 1941. Ei tiedetty tarkasti, oliko Olavi kaatunut vai joutunut venäläisten vangiksi.
Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö Mannerheim lähetti Olavin äidille Venla Eloselle kirjeen 22.9.41, jossa ilmoitti Olavin kaatuneen.
Pitkäset ostivat Kyröstä Pillin sillan läheltä talon vuonna 1950.
Tätini Helvi oli tulossa illalla kotiin. Oli pimeä, kuutamoinen ilta. Pillin sillan vastapäätä lähti polku Eloselle. Siinä polun päässä seisoi mies paketti kädessään. Tätini ei kiinnittänyt tähän ensin mitään huomiota, mutta havahtui vähän myöhemmin katsellessa Järvisellä valokuvia. Siellä oli Olavi Elosen kuva. Se oli se sama mies, joka seisoi polun päässä. Helvi hätkähti kovin.
Seuraavana aamuna, kun Olavi oli ” ilmestynyt” Helville, niin Venla Elonen sanoi miehelleen Iivarille:” Nyt Olavi on kuollut, kävi yöllä kotona”.
Henget liikkuvat kuolemansa jälkeen. Olavin sielu kävi jäähyväiskäynnillä kotonaan. Oli ilmeisesti jäänyt venäläisten vangiksi ja virui venäläisessä vankilassa kuolemaansa asti.
”Tämä tarina on tosi.”
Maarit Laakkonen
TÄMÄ TARINA on kulkenut suvussamme perimätietona, ja siitä on omanlaisensa version kirjoittanut myös Eero Tuomola kirjaansa Isoisän tarinoita 1:
1930-luvulla oli tavallista, että työttömät kulkivat talosta taloon työn perässä. Pappani veljen taloon oli eräänä syksyisenä päivänä tullut noin parikymppinen poika, joka oli ruokansa vastineeksi luvannut tehdä tilan töitä. Veljen vastarakennetussa talossa ja tilan pelloissa tekemistä riitti, joten veli otti pojan tekemään syyskyntöjä.
Kyntöjä tehtiin sekä pappani kotitilalla että veljen tilalla ja veljeksillä oli tapana jättää hevoset sen talon talliin, joka kulloinkin oli lähimpänä kynnettäviä peltoja. Myös poika yöpyi veljesten seurassa aina peltoja lähinnä olevassa talossa.
Eräänä iltana oli asetuttu kotitilalle. Tilan pirtissä asui myös karjanhoitaja, joka tuli talon muulle väelle kertomaan, että ulkoa kuuluu jotain kolinaa. Karjanhoitaja ei ollut uskaltanut mennä avaamaan ovea, joten pappa oli isänsä kanssa mennyt ulkorapulle tarkkailemaan tilannetta. Ulkona ei kuitenkaan ollut näkynyt ketään tai mitään. Papan isä oli ampunut ilmaan pari varoituslaukausta, minkä jälkeen he palasivat sisälle. Kolistelun ääniä kuului useampana iltana ja äänet alkoivat heti, kun valot oli talosta sammutettu.
Eräänä iltana naapurin Hulda oli tullut seuraavan päivän hapanleivän leipomista varten valmiiksi taloon. Hän asettui yöksi pirttiin, jossa myös karjanhoitaja ja poika yöpyivät. Sinä iltana kuului askelten ääntä ulkorapuissa, jonka jälkeen joku yritti avata pirtin ovea. Ovi oli kuitenkin haassa, joten se ei auennut. Hulda kysyi:” Kuka siellä?” Vastausta ei kuulunut. Hulda päätti avata oven, mutta ketään ei näkynyt. ”Haista paska sit”, sanoi Hulda, ja laittoi oven takaisin hakaan.
Seuraavina päivinä kyntötöitä tehtiin veljen talon pelloilla. Ensimmäisen yön talon väki sai nukkua rauhassa, mutta toisena yönä, heti kun valot oli sammutettu, kuului koputusta juuri siitä ikkunasta, joka oli lähinnä taloon töihin otetun pojan sänkyä. Kaikki luulivat, että äänen aiheutti joku ihminen. Koska ketään ei näkynyt eikä mitään jälkiäkään löydetty, niin alettiin jo ihmettelemään, että jotain outoa ja erikoista tässä täytyy olla.
Sinä vuonna lumi tuli aikaisin ja sitä tuli tavattoman runsaasti. Eräänä täydenkuun iltana pappa ajoi hevosella kohti veljensä taloa poika mukanaan. Puolivälissä matkaa poika sanoi näkevänsä, että metsän reunassa seisoo tumma, pitkäjakkuinen nainen. Poika olisi halunnut oikaista peltojen poikki ja näin kiertää näkemänsä naisen. Pappa kuitenkin ajoi sen kohdan ohi, jossa poika oli sanonut naisen olevan. Metsän reunassa ei näkynyt ketään, vaikka pappa yritti kuinka tarkkaan katsoa.
Nukkumaanmenoajan koittaessa ulkoa kuului askelten ääni ikään kuin joku olisi kävellyt taloa ympäri. Veljekset ja talossa vierailulla ollut naapuri asettuivat talon sisällä niin, että pappa oli kamarissa ikkunan vieressä, naapurin Pentti ja poika olivat pirtissä ja papan veli oli porstuassa. Näin tuli katettua jokainen ilmansuunta, mutta ketään ei näkynyt missään. Askeleet tuntuivat pysähtyvän sen ikkunan alle, jonka vieressä oli pojan sänky. Sitten kuului koputusta. Veljekset juoksivat sukkasillaan ulos ja kiersivät koko talon. Ketään ei näkynyt missään, eikä myöskään lumessa näkynyt mitään jälkiä.
Seuraavana päivänä poika oli näkevänään tumman naishahmon naapuriin menevällä tiellä. Illalla taas kuului koputusta lähinnä pojan sänkyä olevasta ikkunasta. ”Oleksää jottain pahojas tehnyt, ku pirut sun peräsäs kulkee”, kysyi veli.
Veljen aikomuksena oli ottaa yhteyttä poliisiin seuraavana päivänä. Loimaalla oli kuitenkin savipäivämarkkinat, eikä poliisista ollut ketään tavoitettavissa. Veljen palattua kotiin poika oli kadonnut. Mukaansa hän oli ottanut villapaidan ja karvalakin. Kirjoituspöydän laatikko oli murrettu ja laatikossa olleesta lompakosta oli viety osa rahoista. Veljekset lähtivät miehen jättämien jalanjälkien perässä isolle tielle saakka, mutta sinne jäljet hävisivät. Pojan lähdön jälkeen ei mitään eriskummallista enää tapahtunut.
1950-luvulla eräs loimaalainen mies oli kärsimässä vankeusrangaistusta Konnunsuon varavankilassa. Hän oli siellä ajanut erään harmaapäisen vangin tukkaa. Vanki oli kertonut olleensa ennen sotia Loimaalla sijaitsevalla maatilalla töissä ja pyysi viemään terveisiä Pahikaisten kylän veljeksille. Vanki oli tuomittu elinkautiseen vankeustuomioon naisen murhasta.
Kaisa, Loimaa
TURUN TUOMIOKIRKOSSA esitettiin 1990-luvulla Ulstadius-kirkko-ooppera. Olin töissä tuolloin mm. lipunmyyjänä. Kaikenlaista kummallista tapahtui, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleeni. Kesken esityksen alkoi yhtäkkiä kuulua lohdutonta vauvan itkua.
Ihmettelin, koska yleisö meni ohitseni esitykseen, enkä nähnyt kenelläkään vauvaa mukana. Samaa sanoivat muut. Kukaan ei ollut vauvaa nähnyt.
Itku kuului selvästi oikealta puolen kirkkoa. Kun koitimme paikallistaa itkua, se aina loppui.
Joku Tuomiokirkon työntekijöistä sanoi, että itkua ja valitusta kuului aina toisinaan. Henget surkuttelivat kohtaloaan.
Liisa
TERÄSRAUTELAN KOULUSSA on oma koulukummitus. Kummituksen nimi on Alli ja tarinan mukaan Alli on koulun entisen talonmiehen vaimo, jonka talonmies murhasi. Alli ja talonmies asuivat koulun alakerrassa sijainneessa talonmiehen asunnossa.
Alli esiintyy koululla aika ajoin ja vain valikoiduille henkilöille, lähinnä henkilökunnalle. Toisinaan käytävillä soi musiikki, jonka lähdettä ei löydy. Ruokalan pariovia on kolisteltu edestakaisin.
Koululla on sääntö, että kouluun ei saa jäädä yksin tekemään iltaisin töitä, Allin vuoksi.
K, Turku
Näin kertoo Teräsrautelan koulun vararehtori: Tarina talonmiehen vaimon kohtalosta on totta. Pidempään koulussa olleet opettajat ovat koulussa iltaisin ollessaan kuulleet oven pauketta, kolinaa ja outoa tuulenvirettä useasti juuri klo 20.20. Eräs opettajistamme huudahtaa tullessaan illalla koululle ”Hei Alli, se olen minä vaan” välttääkseen edellä mainitut asiat.
Somero-lehti ja TS-Yhtymän lehdet kysyivät lukijoiltaan aave- ja kummitustarinoita pyhäinpäivän alla. Saimme kyselyyn kymmeniä vastauksia. Kiitos kaikille tarinan kertoneille.