Olen viettänyt kesäkuusta lähtien satoja tunteja omaisena Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Pääosin olen seurannut tavallista arkea, mutta joitakin yksittäisiä kohtaamisia ja hetkiä on jäänyt erityisesti mieleen.
Mennessäni erään kerran potilastani katsomaan, oli hänen tilassaan tapahtunut merkittävä käänne huonompaan suuntaan.
Saapuessani osastolle polvet notkahtivat. Nopeasti lähellä ollut hoitaja koppasi kiinni. Siinä hänen sylissään itkin aikani. Kun aloin soperrella anteeksipyyntöjä käytökseni johdosta, kyseinen kaveri totesi: ”On ihan normaalia, että käy noin, kun näkee rakkaan ihmisen huonossa jamassa.” Sitten hän jatkoi: ”Mitäs jos mentäisiin etsimään sulle nenäliina”.
Tämä arkinen tehtävä oli juuri sopiva siihen tilanteeseen, sain itkuni loppumaan ja jopa hymyiltyä kiitollisena hoitajalle.
Toisella keralla olin istunut jo useamman tunnin potilaani sängyn vieressä, kun hoitajaharjoittelija tuli paikalle. ”Kirjaan vain ylös, että paljonko tänään on mennyt nesteitä.” Valahdin kalpeaksi. Olin koko päivän itsekin juonut potilaani nokkamukeista. Paniikki iski, olinko nyt pilannut koko hoidon.
Hoitaja totesi, että ei hätää, hänpä tekee kaavakkeeseensa oman sarakkeen nimellä ”omainen”. Kyseli sitten, paljonkohan arvelin juoneeni. Kun edelleen olin melko tolaltani, hoitaja totesi kynä valmiina kirjaamaan ylös: ”Etkös muuten käynyt kahvilla kanttiinissa. Joitko vain yhden kupin vai vetäisitkö myös santsikupin?” Pikku hiljaa aivoni tajusivat hänen vitsailevan. Makea naurunremakkamme toi ihanan piristyksen pitkään päivään.
Kun potilaani altistui koronalle, hänet siirrettiin yksityishuoneeseen. Sairaalapäiviä oli takana jo kymmeniä, samoin minulla istumista kovilla pyöreillä jakkaroilla.
Jokapäiväinen ajaminen Somerolta Turkuun otti myös voimille.
Silmäilin himoiten huoneessa vapaana olevan sängyn viereen parkkeerattua pyörätuolia. Eräänä päivänä en voinut vastustaa kiusausta, vaan hain tuolin potilaani sängyn viereen.
Seuraavaksi heräsin hoitajien ääniin. Kun yritin epätoivoisesti kammeta itseni tuolista ylös, toinen hoitajista totesi: ”Jatka ihan rauhassa uniasi. Miten olet löytänytkin siinä tuolissa noin mukavannäköisen asennon.”
Koko sen ajan, minkä vietimme potilaani kanssa eristyksissä, ei pyörätuolia siirretty mihinkään. Sainkin otettua siinä useat pienet, makoisat päiväunet.
Ja uni todellakin maistui. Omaksuin nopeasti sellaisen päivärytmin, että aloitin työt kotona tietokoneella kukonlaulun aikaan, jotta pääsin puolen päivän paikkeilla lähtemään Turkuun.
Kotiuduin sieltä illan tullen joko juttukeikalle johonkin tapahtumaan tai kotiin juttuja kirjoittamaan. Jatkoin töitä niin pitkään kuin jaksoin. Välillä pääsimme koirien kanssa lenkillekin vasta puolen yön aikoihin. Näin toimin nelisen kuukautta joka päivänä, jotta sain kaiken hoidetuksi.
Kerran olin Teams-palaverissa, kun huomasin, että sairaalasta soitettiin. Kokous oli loppumaisillaan, joten pääsin nopeasti soittamaan takaisin numeroon. Tuttu hoitajan ääni vastasi: ”Hyvä kun sain sinut kiinni. Älä lähde vielä ajamaan tänne, lähde vasta tunnin tai puolentoista tunnin päästä”.
Potilaani olikin päässyt yllättäen odottamaansa operaatioon. Olin enemmän kuin kiitollinen tiedosta, koska sain nyt jatkettua töitäni, enkä mennyt turhaan kuluttamaan aikaa tyhjän sängyn viereen.
Muutamia kertoja silloin tällöin on potilaani saanut kokeilla kotona oloakin, jopa useita päiviä. Tätä kirjoittaessani potilaani on kuitenkin jälleen Tyksissä. Odotan kovasti, että hän pääsisi kotiin. Mutta päivä kerrallaan eletään. Se on tässä opittu.
Miksi nyt kerron nämä kokemukseni?
Siksi, että haluan omalta osaltani nostaa hattua kaikille hoitoalalla työskenteleville.
Teidän tehtävänne on huolehtia potilaista, mutta jaksatte silti siinä kaiken kiireen keskellä myös huomioida meitä jaloissanne pyöriviä omaisiakin.
Sydämellinen kiitos!
Sari Merilä
päätoimittaja