Ja sitten on joulujen jouluja. Neljänkymmenen vuoden takainen täydellisyyttä havitellut joulu on jäänyt mieleen monesta syystä, ja päällimmäisenä on äidinäidin, lasten mummun, ensimmäinen ja viimeinen vierailu vuoden suurimman juhlan aikaan. Itse olin nuori ja kaikkivoipa äiti, jälkikasvu juuri pahimmista vauva-ajan allergioistaan selvinneet viisi-, neljä- ja puolitoistavuotiaat, ja isäkin vielä innostuva ja käsistään tekevä.
Kesäsesongin päättymisestä se jo lähti, ajatus ja varautuminen jouluun. Pakastimeen ja kellariin oli varastoitu runsas sato kasvimaalta, puutarhasta ja metsistä, ja isän viikonloppuharrastuksen ansiosta säilöön saatiin syksyn mittaan myös hirvipaisti ja soppalihoja, muutama jäniskin ja lintu.
Parhaimmat ja kauneimmat otettiin erikseen, virheettömät omenat ja suorimmat porkkanat. Lyhdekaurat kerättiin käsin ja niputettiin, havuja ja sammalia kerättiin asetelmiin.
Syksyn illat puolestaan kuluivat äidiltä ompelukoneen ääressä. Lapset oppivat nukahtamaan ovenraosta kuuluvaan rauhoittavaan ääneen: surrr – tauko – surrr, kun äiti suunnitteli ja valmisti erilaisia pehmoleluja ja ompeli yö- ja oloasuja lahjoiksi koko porukalle. Itse tekeminen oli kotiäitinä hääräävälle melkeinpä välttämätöntä, eikä mitenkään ikävää muutenkaan.
Vaatesesongin vaihtoon saatiin apuja myös suvun eri-ikäisiltä serkuilta, varsinkin juhlavaatteet siirtyivät hyväkuntoisina aina eteenpäin.
Näin touhuten, kaikkien lasten kerhomenojen ja arkisten ja jatkuvien talouspuuhien kanssa kului nopeasti pitkä siivu syksyä. Mummukin suostui ajatukseen vierailusta, tosin vain yhdeksi yöksi, tietäen, että tarjolla oli ainoastaan sohvapeti ja jaetut mukavuudet.
Päästiin jo marraskuuhun. Pakastimeen oli saatu vähän tilaa isoa perhettä ruokkiessa, ja nyt äiti rupesi täyttämään sitä joulusesongin ruoilla ja leivonnaisilla. Syntyi kahdenlaisia, melkein tavanomaisia ja niitä rajoitetun ruokavalion vaatimia laatikoita, torttuja ja kakkuja, ainekset osin omasta kellarista. Karkkivuokiin äiti valoi korvikesuklaata carob-jauheesta, kookosrasvasta, tomusokerista ja riisimuroista. Jouluhan oli vain kerran vuodessa, jotain kaikille sopivaa hyvää piti saada. Eri asia oli sitten se aikuisten salassa syötävä, taivaallisen ihana suklaakakku .
Askarteluihin lapset sai helposti mukaan, ja suvun jäsenille ja ystäville postin kuljetettaviksi taiteiltiin kolmekymmentä korttia leikkaa ja liimaa -tekniikalla, maalaten ja piirtäen. Pimeät iltapuhteet täyttyivät myös äänitetyistä joululaulusessioista. En tiedä, mitä ulkomailla asuva täti piti äänikirjeestä täynnä epäsointuisia, mutta niin antaumuksella esitettyjä kuorosovituksia. Hauskaa niitä kuitenkin oli tehdä.
Monipäiväinen koko talon läpi pyyhkäissyt siivousurakka kiehtoi myös omalla tavallaan lapsia, jotka leikkivät saarileikkiä ja haaksirikkoutuivat isolle petille eväiden kera, pois jaloista. Toki he myös innolla kuurasivat ovenkahvoja ja kaikkea, mihin yltivät, mukaan lukien peilien alareunat. Loput siivosi äiti, kuten myös pesi sisäikkunat ja vaihtoi verhot, järjesti ja pesi komerot, kuurasi lattiat ja vaihtoi puhtaat matot, jotka isä vielä ennen levitystä tamppasi puhtaassa lumessa.
Oli adventin aattopäivä ja koko talo tuoksui jo jouluiselta Äiti oli tehnyt havukranssin ulko-oveen, kävyillä koristellun, ja se oli tervetulotoivotus jouluajalle ja -vieraille.
Kauneimmat joululaulut käytiin laulamassa kirkossa koko perheen voimin, ja kaikesta touhuamisesta väsyneen äidin ääni särkyi monta kertaa liikutuksesta. Poika näversi ajankulukseen irti penkin ripustustappeja, ja vieressä istunut vieras mies totesi, tosin ihan ystävällisesti: ”On teillä siinä kiva pikku termiitti”.
Juhla-aika jatkui kerhojen tilaisuuksilla, ja vanhimmalle tyttärelle varattiin ohjeen mukainen Marian asu kuvaelmaan. Taas äitiä itketti juhlallisen vakavaa esikoistaan katsellessaan. Sekä aikuisten että lasten juhlatamineet sai käydä moneen kertaan läpi, pestä ja silittää, kun menoja kertyi myös mummolaan ja serkkujen luo.
Mummo oli tehnyt tytöille tulitikkurasioista joulukalenterit, joiden avaaminen jännitti aamuisin niin, että muutenkin virkut tytöt alkoivat herätä reilusti tavallista aikaisemmin Saipa siinä äitikin päiviin lisää pituutta.
ltsenäisyyspäivä oli iso juhla kaiken keskellä. Isä valmisti hirvipaistin, lisukkeetkin oli poimittu luonnosta, karpalot ja sienet. Äiti askarteli lasten kanssa ikkunoihin silkkipaperihiutaleet, ja teki ison siirappipiparitaikinan, josta riitti myös syötäväksi, oli se niin hyvää! Muottikakkuset paistettiin, jokainen sai lisäksi ison nimipiparin, johon pursotettiin koristekiemurat tomusokerikuorrutuksella. Nämä ripustettiin keittiön ikkunaan silkkinauhalla. Illalla sytytettiin elävät kynttilät ikkunoihin, ja äiti neuloi keinutuolissa, välillä Linnanjuhlia silmäillen. Kirjoneulesukkia syntyi koko suvulle, viimeiset siinä loppukirin aikana.
Lasten pikkujoulut pidettiin, ja talo täyttyi kavereista ja serkuista. Äidin iltapuhteena tekemät vaahtomuoviset isot pehmohepat, kankaalla päällystetyt, naruhäntäiset ja -harjaiset, pääsivät vauhtiin ympäri taloa pienten ratsastajien alla.
Osa jo valmiista tarjoiluista kului tänä päivänä, mutta tuoreet, monista säikeistä ja kierteistä kootut, rusinoin koristetut joulupullat leivottiin vasta aamulla. Tuoksu oli osa tunnelmaa. Tehtiin myös siirappinekkuja, jotka tökättiin pystyyn vatiin tuotuun lumeen jähmettymään.
Vauhti kiihtyi keittiössä. Laitettiin joulukalja alkuun, ruismallasmäskistä paistettiin makea joululeipä. Silli liotettiin, silakat perattiin ja keitettiin rulliksi mausteliemeen. Ison lohen file tuoresuolattiin. Kokonaiset mausteet tuoksuivat. Rosollitarpeet haettiin kellarista, niitä keitettiin ja pilkottiin urakalla. Punajuurivärillä värjättyä kermavaahtoa piti sitäkin olla. Kauppalistat olivat pitkiä ja arjesta poikkeavia, ja lapset kaikessa mukana.
Oli aatonaatto. Viimeinen siivoussilaus ja lakanoiden vaihto ja petivaatteiden tuuletus ulkona. Voi sitä pesukoneen jyskettä ja pyykin liputusta! Vielä tuoreiden joulupullien paisto ja sauna. Täydellisen puhdas olo vallitsi koko talossa, ja siihen sekoittui vielä juuri sisälle kannetun kuusen aromi. Isä sen oli käynyt kotitilansa metsästä aiemmin hakemassa ja sulatellut tallissa. Porsaan isä oli varannut jo alkusyksystä, oli mukana teurastuksessa ja sai nyt laittaa kinkun uuniin. Miedossa lämmössä se muhi koko yön.
Aattona lapset herättivät äidin jo ennen kuutta. Pää suhisten viimeisiä ajatuksia äiti puki lapset, tarjosi runsaamman aamiaisen – energiaa tarvitsi ainakin hän itse – ja rupesi kuorimaan, keittämään ja survomaan perunoita imellettyä perunalaatikkoa varten. Riisipuuro hautumaan, yön yli liotetuista sekahedelmistä soppa. Pakastimesta illalla otetut laatikot ja tortut esille. Isä koristeli kuusen tällä aikaa lasten kanssa, ylös kurkoteltiin isän hartioilta. Kynttilät olivat oikeat, jalat piti asetella suoraan. Linnuille vietiin lyhde ja ikkunan taakse laudalle rasvapala.
Joulupuuro syötiin olohuoneen kahvipöydän ääressä, hyasintit tuoksuivat ikkunalla. Joulurauhanjulistus kuunneltiin, ja äidin kurkkua kuristi liikutus. Puuroon kätketty manteli jäi pataan. Lunta oli vielä maassa, vaikka olikin leutoa. Nyt oli aika lähteä viemään kynttilät isän suvun haudalle, ja paluumatkalla oli määrä ottaa kyytiin mummu, joka saapui viimeisellä aaton linja-autovuorolla.
Mummulla oli kassi, jonka sisältö ujutettiin vaivihkaa vintin portaissa jo ennestään pullistelevaan säkkiin. Lapset pelmusivat mummun ympärillä, äiti hääräsi keittiössä tarjouksiaan ja pani imeltyneen perunalaatikon uuniin paistumaan. Isä pakeni ulos sytyttämään tekemänsä jätkänkynttilät pihatien molemmin puolin, samoin kuin aiemmin kipakoissa pakkasissa jäädytettyjen jäälyhtyjen kynttilät. Juotiin juhlavat aattoiltapäivän kahvit, ja seuraava kattaus alkoi miltei saman tien. Pieni keittiö höyrysi kuumuuttaan, äiti voiteli välillä keskimmäisen ties mistä herkusta punoittavat kädet – atooppinen ihottuma leimahteli herkästi.
Odotus tiivistyi. Juhla-asut laitettiin päälle. Television lastenohjelmat saivat jälkikasvun ajoittain rauhoittumaan sohvalle ja äiti ehti viilennellä kasvojaan kylpyhuoneessa, kunnes kuumeni oitis uudestaan tarjoillessaan perinteisen joulupäivällisen. Vanha kotitalousopettaja olisi varmasti ollut tyytyväinen. Tosin lapset eivät syöneet juuri mitään, mummu oli pieniruokainen eikä äiti ehtinyt juuri maistaakaan. Isä oli ainoa, joka söi mielihyvin, joten äiti korjasi pois liki täysiä vateja ja kulhoja ja tiskasi käytetyt astiat, pieneen keittiöön ei muuten olisi saanut minkäänlaista järjestystä.
Kuusen kynttilät sytytettiin, lapset kihersivät. Lopulta oveen koputettiin, ja huiskis, lapset vetäytyivät kuusen varjoon kurkkimaan, kun sisään astui harmaaturkkinen pukki, muori mukanaan. Ja tietysti säkki, oikea juuttikankainen, pesty entinen viljasäkki. Vanhin tyttö rohkeni laulamaan, kilttejäkin oli kysyttäessä oltu, ja niin päästiin säkin kimppuun. Joulumuori luki pukin avuksi paketeista nimiä, ja kun kuopus, poika, oivalsi asian, hänestä tuli vikkelä pakettien perille viejä. Siskolle, itselle, toiselle siskolle, äidille, mummulle, isille… Ja taas uusi kierros, kunnes kaikkien jalkojen juuressa kohosi kasa paketteja, lapsilla huomattavan suuret. Pukki ja muori pääsivät lähtemään, mukanaan mummun tuomisina marmeladikuulia. Kaikki punoittivat innosta ja kuumuudesta, aikuisten vatsoja alkoi turvottaa joulukalja.
Lahjapaperien malttamaton repiminen täytti huoneen, isä tähyili varoen kuusen palavia kynttilöitä ja äiti tarjoili vielä pikkumakeita, hedelmiä ja kahvia. Mummu katseli pojan touhuja ja totesi ykskantaan, että tämä ainakin oli sisäistänyt joulun perimmäisen idean.
Sokerihumalaiset lapset saatiin lopulta vuoteisiinsa, paperiroskat kerättiin lattialta ja mummulle sijattiin puhdas peti sohvalle. Jännityksen ja väsymyksen aiheuttama päänsärky sai äidin tarttumaan isän ojentamaan punaviinilasilliseen juuri, kun mummu kulki keittiön oven ohi mennessään kylpyhuoneeseen. Isän tarjoukseen – lasillinen mummullekin – tuli kohtelias kielto, mutta äänensävystä kuului tiukka paheksunta miten tuo tytärkin nyt tuollaista, äiti-ihminen vielä.
Selvittiin seuraavan päivän puolelle. Isä ja lapset jäivät nukkumaan, kun äiti ja mummu söivät pikaisen aamupalan ja mummu sai kahvinsa; oli sovittu menosta kuudeksi joulukirkkoon. Takana oli tuskin montaa tuntia unta, edessä pimeä ja alijäähtynyttä vettä tihuuttava joulupäivän aamu. Äiti kurkisti ulos ja totesi, ettei mummu ainakaan pysyisi pystyssä liukuradaksi muuttuneella pihalla, ja lähti hakemaan autoa tallista. Tunnelmallinen ajatus kävelystä kirkolle saatiin hylätä.
Pitkää ja kohtalaisen jyrkkää ylämäkeä pihalta isolle tielle päästiin tuskin puoliväliin, kun auto alkoi luisua hallitsemattomasti takaperin. Renkaat eivät pitäneet kirkkaalla jäällä. Joulun ihme tarvittiin, että äiti sai mummun takaisin sisälle ja auton talliin. Eihän siinä muu auttanut kuin herättää isä hiekoittamaan. Tytöt pomppasivat saman tien pystyyn ja kinusivat traktorin kyytiin.
Oltiin väsyneitä, niin isot kuin lapsetkin, enemmän ja vähemmän vatsavaivaisiakin, mutta joululounas kuului ehdottomasti ohjelmaan. Äiti oli varannut lipeäkalaa ja valmisti oheen sakean valkokastikkeen maustepippureineen, perunoineen ja herneineen. Ruoka syötiin liiankin aikaisin, jotta mummu ehtisi ensimmäiseen kaupunkiin menevään bussiin, ja hänelle laitettiin mukaan runsaasti ylijääneitä ruokia ja leivonnaisia. Isä vei mummun autolla pysäkille, ja äiti ja lapset kerääntyivät sohvalle, käpertyivät tiukkaan lähikosketukseen ja lataantuivat.
Hiljalleen kaikki palasi omaan, rauhalliseen järjestykseensä, isäkin töihinsä. Uuden vuoden jälkeen joulun viimeisetkin jäljet voitiin korjata pois ja suunnata ajatukset valostuvaa kevättä kohti.
Näin jälkeenpäin muistellen tuokaan puoli vuotta valmisteluja ei mennyt hukkaan. Siitä oppi ainakin sen, että äidin voimat ovat sittenkin rajalliset, eikä säille voinut mitään. Sukupolvien ketjussa on uutteria isoisoäitejä ja isoäitejä, ja sitten niitä, jotka viihtyvät parhaiten omassa rauhassaan kirjojen kanssa.
Sallitaan kaikille omannäköisensä juhla, joka tulee vähemminkin ponnisteluin. Nykymartoilla on viisaita ajatuksia.
Tarinan äiti, nykyinen seitsemän lapsenlapsen mummi, voi vain kertoilla entisajan puuhista. Museokapistus, toteavat lapset, ei edes älypuhelinta. Vaan onpahan muistoja senkin edestä.
Somero 10.12.2024
Jaana Kekki
