Edessäni istuu yksi ystävistäni. Päällisin puolin ikäisekseen normaalikuntoinen, ehkä jopa keskimääräistä parempi. Kesken jutustelun hän sitten sanoo sen. Sairaus on iskenyt keuhkoihin, edessä on tukehtumiskuolema. Ennusteen mukaan se voi olla kolmen kuukauden päässä tai ehkä vuosienkin. Lääkärit eivät tiedä, vain se on varmaa, ettei parannuskeinoa ole.
Minun vartaloni läpi käy erikoinen voimattomuuden tunne. Se valuu aika nopeasti päälaelta jalkoihin. Ennen kokematon. En tiedä, näkyykö se päällepäin, ainakin se tuntuu. En löydä sanoja lohduttaakseni häntä.
Nopeasti oivallan, ettei siihen tilanteeseen lohdutukset auta, toisivat vain surun pintaan. Ei hän tarvitse lohdutusta, vaan yhdessä oloa, ystävyyttä. Eletään tämä elämä loppuun sellaisena kun se meille on annettu. Edessä lähtö on kuitenkin, aikanaan meillä kaikilla. Ehkä lähempänä kuin arvaamme.
Jatkamme keskustelua, rauhallisesti, kertaamme vuosikymmenien aikana elettyjä yhteisiä hetkiä, elämänkokemuksia ja ystävien kohtaamisia. Istumme siinä yhdessä kolme tuntia monista asioista jutellen. Vanha ystävyys kestää ja kantaa. Sitä ei horjuta edes tuleva kuolema. Päinvastoin jotenkin kuolema väistyy syrjään, pois mielestä. Hyvä olo palaa minuun ja hänelläkin näyttää olevan levollinen, rauhallinen olo.
Elämässä tulee vastaan kaikenlaista. Niitäkin asioita, joille ei voi mitään. Ei siinä auta suruun vaipuminen ja voivottelu. Loppuun asti tämä on elettävä. Uusia kokemuksia kertyy koko ajan, erilaisia, hyviä, ikäviä. Muistoja tuovia, lopullisia.
Kuinka tärkeitä ovatkaan läheiset, samoin ystäväpiiri ja hyväksyvät, ymmärtäväiset ihmiset. Se on inhimillistä, ettei asioiden ja ystävyyden merkitystä tule ajatelleeksi ennen kuin joku asia meidät pysäyttää sen äärelle.
Vielä edessä