Miten Oolannin sodasta tuli onnittelulaulu tai mikä kappale sykähdytti, mikä nöyryytti niin, että niistä tuli elämänmittaisia muistoja. Näitä tarinoita kuultiin Someron Leijonien järjestämässä tilaisuudessa, Muistojeni laulu . Televisio-ohjelma Elämäni biisin tyyliin valitsemiaan kappaleita oli kutsuttu esittelemään viisi somerolaisille tuttua henkilöä.
Kimmo Hovila lähti valitsemansa kappaleen mukana 1960-luvulle, jolloin hän varhaisteininä näki West Side Story -elokuvan.
– Se sykähdytti kovasti.
Metsäalalla työuransa tehnyt Hovila tunnetaan laulajana. 1980-luvulla hänen harrastuksensa laajeni musikaaleihin.
– Mutta vasta 1990-luvulla, ollessani jo nelikymppinen, minulle tuli tilaisuus esittää West Side Storyn Tonya Lounais-Hämeen Musiikkipäivillä.
– Harjoittelin koko talven, ja varsinkin yhtä kappaletta, Could be, who knows.. . Se on rytmisesti hyvin vaikea. Kun vielä tiesin, että joudun laulamaan sen 30-henkisen ison orkesterin kanssa, niin siinä ei saanut tehdä rytmivirheitä.
Hovilan pääparina eli Mariana oli Sanna Pietiäinen. Erityisesti Hovilan mieleen jäivät esityksestä myös kappaleet Tonight sekä Maria, joka oli hänen valintansa illan kappaleeksi.
– Wets Side Story on ollut musiikkiharrastukseni kohokohta. Ylipäätään se että pääsi ison sinfoniaorkesterin kanssa esittämään jotakin, muisteli Hovila, joka on kerran esittänyt myös Sysmän Suvisoitossa kappaleen O sole mio Jyväskylän kaupunginorkesterin säestyksellä.
Kaija Parko lähti kertomaan tarinaa, johon liittyi suuri nöyryytys.
– Olin 15-vuotias, kun osallistuin Ämyrin tanssilavalla järjestettyyn iskelmälaulukilpailuun. Olin juuri oppinut M. A. Nummiselta esittämäni kappaleen. Säestämässä ollut Erkki Liikasen bändi aloitti kuitenkin eri sävellajista kuin minä, ja koko juttu meni aivan pieleen. Itkin katkerasti.
Pisteenä i:n päälle naapurin likka oli koputellut Kaijan nähdessään seinää ja todennut ”kovalevylaulaja”. Eikä tarkoittanut sillä kovaa levylaulajaa.
– Eli olen oppinut, että ihmisen tarvitsee kokea nöyryytyksiä selvitäkseen elämästä, totesi äidinkielen lehtorina työuransa tehnyt Kaija Parko muistostaan, joka liittyi Ella Fitzgeraldin kappaleeseen All Of Me.
Lääkäri Teuvo Jokinen lähti muistelemaan kouluaikojensa laulutunteja.
– Siihen aikaan opettaja nosti yleensä vuorollaan kunkin laulamaan ja totesi sitten, että riittää, riittää… Mulle sanottiin sitten aina tulokseksi, että vitonen … säälistä.
– Kun oli vanhempainilta, oli äidille ja isälle sanottu, että eipä teidän poikanne elämää tuhoa ainakaan liika musikaalisuus.
Myöhemmin kun tanssilavat olivat alkaneet kiinnostaa nuorta Teuvoa, oli äitinsä muistuttanut, että ”älä ainakaan mene tanssimaan, kun sulla ei ole rytmitajua”.
– Enkä sitten mennytkään, kertoi Jokinen, joka harrastaa nykyään ahkerasti tanssimista.
– Tämmöisellä lähtökohdalla menin sitten Keski-Suomen pikkupitäjästä yliopistoon. Pari vuotta luin humanistisia tieteitä ja siirryin sitten lääkikseen. Aina siinä kurssien alussa alkoi muodostua ystävyyssuhteita ja porukoita, joissa mentiin 5–6 vuotta kimpoissa.
– Menin istumaan luentosaliin ja hyräilin tätä nyt kuultua kappaletta. Takaani koputettiin olkapäähäni ja sanottiin, että ”olet väärässä rivissä, ei siinä rivissä saa laulaa Neil Youngia. Tule tähän riviin”.
Tätä kautta löytyi kaveriporukka, joka yhä pitää silloin tällöin yhteyttä.
– Myöhemmin myös vaimo kuuli kappaleen ja totesi, että ”tämä on hieno biisi”, johon tokaisin takaisin, että ”tästä me ei riitaa saada”.
– Tyttärenikin sanoi kerran, että ”kyllä tämä on yksi parhaista biiseistä. Vaikka Neil Young ei osaa soittaa kitaraa eikä oikeastaan laulaakaan, niin aika hyvää musiikkia hän tekee”.
– Mieltymys tähän kappaleeseen on jotenkin meillä geeneissä ja on voinut mennä meillä monta sukupolveakin, mutta koska sitä kappaletta ei vielä oltu tehty, niin se ei ole tullut esiin, kertoi Jokinen kappaleesta The Needle And The Damage Done.
Lilli-Irmeli Hintsa meni hänkin muistoissaan vuosien taa.
– Kappaleeni liittyy lapsuuteen, hetkeen kun meitä oli neljä alle kouluikäistä kotona Pihtiputaalla.
Lapsiperhehulinan keskellä oli perheen äiti äitienpäivän korvalla kerran tokaissut, että ”mulle ei tarvitse sitten mitään lällylauluja ruveta laulamaan”.
– Isä ratkaisi tilanteen niin, että äidille järjestettiin vapaailta, ja meille lapsille opetettiin tämän kuullun kappaleen ensimmäinen säkeistö.
Äitienpäivänä menimme herättämään äidin ja lauloimme kuorossa Oolannin sotaa.
– Tästä kappaleesta tulikin meidän perheen onnittelulaulu, jota laulettiin aina kaikkina syntymäpäivinä ja juhlatilaisuuksissa, kertoi vs. kirkkoherra Tapio Rautavaaran tulkitsemasta laulusta.
– Nyt äitini on muistisairas, eikä tunnista enää ketään. Syksyllä hän täytti 69 vuotta ja hain hänet palvelutalosta kotiin. Kun lauloimme hänelle tätä laulua, niin hän ryhtyi heti kädet huitoen ohjaamaan sitä kuin olisi orkesteria johtanut.
Leif-Johan Lagerroosin juontamassa tapahtumassa nauru raikasi ja välillä herkistyttiin. Lähes 200-henkinen yleisö oli innolla mukana.
Yleisö ja esiintyjät kuuntelivat sävelmän kerrallaan, ja jokainen yritti kunkin esityksen jälkeen arvata, kenen biisi voisi olla. Esiintyjistä kaikki oikein arvasi Teuvo Jokinen ja kaikki väärin Kaija Parko. Yleisöstä löytyi ainoastaan kaksi oikeaa riviä; tietäjät olivat Hannu Edel ja Olli Salomäenpää.
– Rahaa hyväntekeväisyyteen tuli 2 500 euroa, kertoo Jussi Varjus leijonista.
Yhdistyksen iloksi tilaisuus oli heidän järjestämistään tapahtumista poikkeuksellisen suosittu.
– Vieläkin ihmetellään, kuinka hienosti se menikään, Varjus iloitsee.
————————————
Toimittajalta:
Minun tarinani
Valitsemaani kappaleeseen liittyvä tarina alkaa huhtikuusta 1993. Amerikkalainen yhtye Bon Jovi oli tulossa keikalle Helsingin jäähalliin. Samaan aikaan eräs forssalaisnuorukainen oli päättänyt kosia tyttöystäväänsä, minua.
Hän ajatteli konsertin olevan sopiva ympäristö. Hän oli myös valinnut kappaleen, jonka aikana kihlautuisimme.
Kun biisi konsertissa alkoi, tuli kosijalle kiire kaivaa sormusta taskustaan. Oli todella hilkulla, ettei se pudonnut yleisömassan jalkoihin. Kosijan pasmat hiukan sotkeentuivat. Hän otti kiireesti käteni käteensä sekä tokaisi ”nyt sitä mennään” ja pujotti sormuksen sormeeni. Sen jälkeen hän toivotti minulle ”onnea!”.
Vaikka kosinta ei ollut ihan perinteinen, häihin se johti. Sielläkin samainen kappale kuultiin livenä. Sen esitti mieheni veli Lasse, joka oli kääntänyt kappaleen suomeksi ja kirjoittanut väliosiin meidän elämästämme kertovia tarinoita.
Sitä en tiennyt sormukset ottaessani, että sain miehen, joka tulisi viemään minut moniin huimiin seikkailuihin, jopa ympäri maailmaa. Myös esimerkiksi Bon Jovin lavalle tanssimaan Helsingin olympiastadionille.
Mutta elämässä tulee aina vastaan myös toisenlaisia kokemuksia, surua ja menetyksiä.
Viime kesänä meillä alkoi yhteisen taipaleemme kovin koettelemus, kun mieheni joutui Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Lääkärit sanoivat minulle, että on mahdollista, jopa todennäköistä, ettei hän selviäisi hengissä.
Mutta yksitoista kirurgista operaatiota ja 163 sairaalavuorokautta myöhemmin hän on nyt kotona toipumassa. Ja me uskomme yhteiseen tulevaisuuteen.
Tänä vuonna meillä on 30-vuotishääpäivä. Mieheni onkin luvannut, että silloin Bon Jovin kappale Born to Be My Baby kuullaan jälleen livenä. Tällä kertaa sen esittää minun mieheni Kai Merilä itse.
Sari Merilä
