Jälleen ollaan laitettu yksi vuosi pakettiin ja uutta jännittävää aloitellaan. Itse en juurikaan tee lupauksia uuden vuoden kynnyksellä, mutta toiveita kylläkin.
Tänä vuonna yksi toiveistani oli, että omalla esimerkillä kissittelisin poikalapsiani oikeaan suuntaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eihän minun suuntani tietenkään välttämättä ole oikea, mutta vanhempana minun on roolia tässä otettava. Näillä suuntavedoilla toivon kuitenkin kasvattavani yhteiskuntakelpoisia, toisia kunnioittavia, hyvätapaisia, työtätekeviä ja elämäniloisia nuoria miehenalkuja.
Toivon, että he myös tulevaisuudessa tiedostavat, minkälainen voima on rakkaudella. Siinä, jos jossakin on voimaa kuin pienessä kylässä.
Kaikki lähtee itsensä rakastamisesta. Enkä tarkoita itsensä ylimieleistä nostamista kirkkaimmalle pallille, vaan kuinka rakkaus itseään kohtaan auttaa avaamaan silmiä sille, mikä on itselle hyväksi. Pitkällä juoksulla, se on avain siihen, että voi vilpittömästi jakaa rakkauden voimaa lähiympäristöönsä.
En nyt tullut tänne rakkaudesta sen enempää puhumaan, asiat ne nyt vaan välillä lähtevät rönsyilemään, tiedätte kyllä, että sillä lailla voi helposti käydä.
Mutta mitä tulee niihin toiveisiin. Toivon, että osaisin joka päivä hieman paremmin hillitä suuvärkkiäni. Etenkin silloin, kun sieltä on tulossa jotakin painokelvotonta ja voimasanoja. Moottoriturpana olemisessa ei sinällään ole mitään väärää, kun sille on oma aikansa ja paikkansa, mutta sisällön yritän ottaa haltuun paremmin.
Tähän pienenä puolustuksena kerron tarinan, joka on tosi. Olin aika pieni tyttö, ehkä viisi vuotta, kun äitini täti, sanoi antavansa minulle 100 markkaa sitten kun opin sanomaan R-kirjaimen. Sain tädiltä luvan harjoitella tätä sanomalla perkele.
Oma muisti ei riitä aukottomasti niihin aikoihin, joten en tiedä, miten paljon sitä todellisuudessa viljelin. Mutta lopputulemana perkele pääsi suusta ja oikein hienolla ärrällä pääsikin. Sain satasen ja ostin prinsessakengät. Eli jos tältä prinsessalta joskus pääsee perkele hienosti, niin se on vain ainutlaatuista perintöä 1990-luvulta. Myönnettäköön, että matkan varrella sanavarasto on kasvanut vastaavien ilmaisujen osalta, eikä niiden käyttöä ole myöskään järin paljoa jarruteltu.
Nyt kodissamme asustaa esiteinin kynnyksellä elävä isoveli, jonka vanavedessä seuraavat kiharapäinen, vauhdikas pikkuveli sekä verbaalisesti lahjakas leijonanpoikanen. Kaksi pienempää katsovat joukon johtajaa melko lailla ylöspäin.
Kun alamme halkoa hiuksia toden teolla, niin joukon johtaja imee tietenkin suurella intensiteetillä itse leijonaemon käytösmallia. Eli huomio meikäläisen ulosantiin on pienoisen syynin alla.
Hilpeyttä muissa kauppakulkijoissa aiheutti päivänä eräänä, kun kerroin pienimmälle höpönassulle, että leipäpussi, jota hän kauppakärryissä yritti möyhentää syömäkelvottomaksi, menee nyt takaisin muiden ostosten joukkoon, eikä siihen ei enää kosketa, ja hän vastasi minulle tähän: Voi pe****e.
Niinpä niin. Kyllähän se tietenkin voi harmittaa, kun kielletään tekemästä jotakin kivaa. Koska lausahduksesta välittyi sydämenpohjasta tuleva harmituksen määrä ja siihen yhdistyi muiden kaupassa olijoiden naurahtelut, olivat tunteeni hieman ristiriitaiset. Oman lapsen käytös harmitti; pienen pojan suusta tuollaista tekstiä. Mutta ei auta mikään, ihan voin peiliin katsoa.
Tässä taannoin leipoessani kakkua, ihmettelin, miten oudolta se näyttää uunissa. Ei kohoa ollenkaan. Kappas! Taikinasta oli unohtunut sokeri. Ja sama sana pääsi suustani kuin lapsoseltanikin. Harmitus loppui kuitenkin siihen, että tunne pääsi ulos vain yhden sanan voimalla. Eli muuta kuin uutta matoa koukkuun ja uusi kakku työn alle.
Isoveljeni oli taannoin menettänyt malttinsa omien prinsessojensa kanssa, ja tämän tuloksena päästänyt muutaman hienon voimasanan. Toinen prinsessoista oli kommentoinut kiroamista, johon veljeni oli puolustautunut sillä, että kun oikein suututtaa, niin nämä sanat ovat sallittuja. Prinsessat olivat siinä pohtineet, että onko Hege-täti aina suuttunut, kun se kiroaa niin paljon. Olen mielestäni kaikkea muuta kuin koko ajan suuttunut, mutta tässä sitä nyt saa niittää, mitä kylvi.
Jotenka tarhantädeille ja opettajille tiedoksi, että pääsyyllinen ilmoittautuu tässä ja nyt. Asia on huomioitu ja siihen tullaan jatkossa kiinnittämään erityistä huomiota.
Joskus voimasanoja lipsahtaa, enkä näe siinä aihetta suurille raipaniskuille. Jos tilanne sitä vaatii, niin se saattaa jopa helpottaa kummasti oloa, kun päästää suustaan ” VilkkaastiSaatuPersimo!!!”
Kaikkihan me tiedämme, että liika tunteiden sisällä pitäminen ei ole hyväksi. Etenkään jos ne ovat laadultaan negatiivisia.
Erityisen antoisaa loppuvuotta, voimasanoilla ja ilman!
Heidi Mäkinen
yrittäjä