Myönnän avoimesti pikku poikana lukuisia kertoja pelanneeni Mustaa Pekkaa tuntematta minkäänlaista pistosta rinnassani tai katumusta. Herää kysymys: olisiko pitänyt olla huolissaan? Noinko paatunut olin jo lapsena?
Mainittu peli on peräisin 1930-luvulta. Pakassa oli hienosti piirrettyjä kortteja eri ammattikuntien perheenjäsenistä. Pyrittiin keräämään kokonaisia perheitä ja se hävisi, kelle jäi Musta Pekka.
Myöhemmin pelin nimi muutettiin pelkäksi Pekaksi. Ajatelkaapa hieman tunteitani mainitun etunimen omaavana. Siinä kun osoitetaan, miten kovan kohtalon kokee se onneton, kenen käteen Pekka jää. Siinähän piili, noin laajemminkin ajatellen, ilmeinen leimautumisen ja yleistämisen vaara. Onneksi pelikortit vedettiin pois markkinoilta viitisen vuotta sitten. Entä sitten, miten tulisi suhtautua sarjakuvaan Pekka Puupää? Kysyn vaan.
Kun tässä sille linjalle on lähdetty, niin myönnettäköön samalla, että meillä on myös pelattu Afrikan tähteä. Eskimo -jäätelöäkin on tullut nautittua ja Aku Ankkaa luettua, vaikka viime mainitulla ei ole lainkaan housuja. Sanotaan sen helpottavan, kun saa kerrottua.
Olkoon tämä jonkinlainen kömpelö johdanto sille, kuinka meillä, pohjimmiltaan hyvissäkin tarkoituksissa, on toisinaan taipumus, pistää ”överiksi”. Omasta mielestäni tärkeintä on se, miten henkilö itse kokee asioita. Mieltääkö hän jonkun asian loukkaavaksi tai onko peräti loukkaamistarkoitus.
Uskallan väittää, että useimmissa tapauksissa mitään loukkaamistarkoitusta ei ole, eikä sellaisen mahdollisuuteen ole edes kiinnitetty huomiota, ennen kuin joku taho nostaa sellaisen esiin, vaikkapa Afrikan Tähden muodossa. Pienimmän riesan tiellä ja varman päälle pelatessa käytetään sitten, jonkin arveluttavaksi epäillyn ilmaisun sijaan, monisanaisia, suorastaan arvoituksenomaisia farssimaisia kiertoilmaisuja.
No, tarkkana kannattaa nyky-yhteiskunnassa olla. Muuten saattaa käydä niinkin, kuin eräälle henkilölle, joka pahaa aavistamatta oli mennyt tilaisuuteen, jossa oli altistunut gospel-musiikille.
Asiasta toiseen. Eletään aikoja, jolloin uutisissa näytetään toisinaan sellaisia kuvia, että pelkästään niitten perusteella on hankala päätellä, ollaanko naamiaisissa vaiko oikeuden istunnossa. Maalaisjärjellä ajatellen voisi otaksua, että henkilöllä, jonka epäillään syyllistyneen vakaviin, jopa henkirikoksiin, olisi kanttia näyttää myös kasvonsa. Vaikuttaa siltä, että tällainen naamiointimenettely hyväksytään. Missä sitten lienee raja?
Mieleeni viime ajoilta nousee tapaus, jossa eräs mies, jolla oli melko runsaasti väkivaltaista rikostaustaa, oli kadulla käynyt iäkkään kansanedustajan kimppuun. Asiaa oikeudessa käsiteltäessä mies saapui istuntoon myöhästyneenä ja vahvasti naamioituneena. Jo saapuessaan hän oli tuulettanut kaksin käsin ja näyttänyt voitonmerkkejä. Itse istunnossa käyttäytymisensä oli ollut ylimielistä ja häiritsevää.
Miehelle tuomittiin pahoinpitelystä 50 vuorokautta ehdotonta vankeutta, joka kuitenkin muunnettiin 47 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tuomion julistamisen jälkeen toistuivat taas samat rituaalit tuuletuksineen ja voiton merkkeineen, aivan ilmeisesti ruutuajasta täysin siemauksin nauttien.
Herää kysymys millä tavoin tämän tapainen menettely yleisesti ottaen vaikuttaa oikeuden arvostamiseen ja kunnioittamiseen.
Kun aikanaan vielä Somerollakin istuttiin käräjiä, olin useasti ovimiehenä. Kertaakaan kukaan syytetty ei esiintynyt naamioituneena, vaikka saattoi olla kyseessä vakava ja yleistä mielenkiintoa herättänyt rikos. Muutenkin oikeudessa esiinnyttiin asiallisesti. Jos joku hieman koetteli rajoja, niin sen aikainen Ukko – tuomari puuttui heti peliin eikä sallinut asiattomuuksia.
Kaiken kaikkiaan joskus kummastuttaa se, miten joissain asioissa ollaan tavattoman herkkä hipiäisiä ja samanaikaisesti toisaalla sallitaan ja siedetään hyvinkin arveluttavaa menettelyä.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva ylikonstaapeli