Sirkka Turkka (1939–2021) oli kiehtova ja rosoinen runoilija, jätkägimma ja boheemi. Hän rakasti koiria ja hevosia ja myös kirjoitti niistä. Tule takaisin, pikku Sheba sai Finlandia-palkinnon 1986, kun kilpailua ei vielä ollut typistetty käsittämään pelkästään romaaneja.
Vaikka Sirkka Turkka on ollut palkittu ja muillekin kielille käännetty, hänen elämäkertansa ilmestyi vasta viime vuonna. Sen kirjoitti toimittaja Ulla Janhonen, joka ei koskaan ollut tavannut Sirkka Turkkaa mutta sai perikunnan luvalla järjestää tämän jäämistön: kirjeet, luonnokset, päiväkirjamateriaalin…
Tämä elämäkerta Sirkka Turkka. Tähti kuuttomassa yössä sisältää loppusivuillaan yllätyksen, jonka oli aiemmin tiennyt vain runoilijan lähipiiri: majuri-isän ja kanslisti-äidin kasvattama Sirkka oli adoptiolapsi. Hän oli joutunut elämänsä alkutaipaleella oleilemaan ainakin kahdessakymmenessä kodissa. Vaikka virkamieskoti oli rakastava, Sirkka kutsui itseään ”sota-ajan invalidiksi”. Myöhemmin hän otti hoiviinsa kodittomia koiria.
”Runous ei ole pääasia, vaan sivutuote kaikesta siitä, mitä on elänyt”, Sirkka sanoi usein. Arkisen ja ylevän äkkikäänteitä sisältäviin, välillä slangilta kalskahtaviin runoihinsa hän kätki elämänsä tai vaihtoehtoisesti paljasti sen.
Hänen kenties tunnetuimmat proosarunosäkeensä voi löytää tavan takaa kuolinilmoituksista: ”Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut.” Ajattelen, että nykyään nämä säkeet saattavat olla hyvästijättö muistisairaalle. Alkusysäyksenä oli kuitenkin ollut Sirkan adoptioisän kuolema.
Monta luokkaa tuplannut Sirkka kirjoitti ylioppilaaksi helsinkiläisestä Munkkiniemen yhteiskoulusta approbaturin paperein 1961.
Hän haaveili eläinlääkärin urasta, mutta heikko matematiikka torppasi haaveen, joten hän meni Kuopioon karjatalousopistoon ja voitti lypsykilpailut ainoana kaupunkilaisena. Myöhemmin hän valmistui tallimestariksi Ypäjältä.
Hän opiskeli myös Helsingin yliopistossa muun muassa kansatiedettä ja sosiologiaa, mutta yliopisto ei inspiroinut Sirkkaa: ”Et sä yliopistosta mitään kostu.” Varsinkin kirjallisuuden opiskelua hän piti kuivana, ”pilkun talutteluna”.
Hevosten hoitamisen lisäksi Sirkka teki pätkätöitä muun muassa Helsingin huoltovirastossa, Enso-Gutzeitilla palkanlaskijana, Ateneumissa näyttelynvalvojana ja Nikkilän psykiatrisessa sairaalassa kirjastoapulaisena. Hän ihastui sairaalaan humaaniin ilmapiiriin ja sanoikin, että on sattumaa, kummalla puolella tiskiä sattuu olemaan.
Joka tapauksessa eläimet olivat Sirkalle inhimillisempiä kuin ihmiset: ”Veden väki ei riitele, hirvet ovat hienotunteisinta joukkoa mitä tiedän. Ne ovat suuriruhtinaita ilman suuriruhtinaskuntaa. Täällä ne viettävät rauhallista maanpakolaisen elämäänsä. En unohda tervehtiä noita lempeitä valtiaita, kun sattumalta tapaamme. Ajattelen, että siinä on kruunu joutunut kerrankin oikeaan päähän.”
Sirkka on ehdottomasti yksi suosikkirunoilijoistani. Olen tehnyt aikoinaan kirjallisuuden proseminaarityön hänen Yö aukeaa kuin vilja -teoksensa (1978) metaforista ja esitelmöinyt hänestä Someron kirjastossa. Olen myös arvioinut hänen teoksiaan. Elämäkerrassa onkin siteerattu ja referoitu yhtä arviotani.
Ei liene sattumaa, että boheemille Sirkalle Jeesus-hahmo voi olla kulkuri, pennitön uneksija. Runo Jeesus se käveli tietä (teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, 1979) on yksi suosikeistani: ”Jeesus se käveli tietä hyräillen itseksensä: / tilituli tilimeni, /tuo tyhjätasku. / Kun hän lopulta oli valmis, / hän levitti kätensä tyhjät / ja sanoi kansalle: / Olen tehnyt itselleni niin moninkertaiset maailmanloput / ja nyt olen väsynyt. / Mutta menkää te / ja olkaa rauhassa ja lempeät / kuin täti Annan perunat.”
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija, kriitikko