Kotimme oli kissaton melkein puolen vuoden ajan. Rakas ainokaisemme Kalle nukahti lempipaikalleen keittiön kernituoliin karkauspäivänä 2024.
Kalle Kirsikka Bernard Reiniö-Ristolainen oli päiviemme piristys peräti 19 vuotta. Kissa osallistui kaikkiin talon töihin. Yhdessä keräsimme omenat ja marjat, loimme lumet ja hoidimme muut arkiset askareet. Kalle avusti myös ruoanlaitossa. Erityisen hanakasti silloin, kun leikkuulaudalle mätkähti peuraa eri muodoissaan.
2000-luvun alkupuoliskolla meillä vilisi kissoja, kun neitosten sterilointiaikataulut eivät menneet aivan putkeen. Sirkan tytär Miina synnytti ison poikueen, josta kaikille etsittiin uutta kotia. Kallen piti mennä Reiniölle ja Ristolaiselle, siitä pitkähkö sukunimi. Kun Ristolainen yllättäen ja pyytämättä muistikin olevansa kissoille allerginen, kisu jäi synnyinkotiinsa Kalle Kirsikkana. Bernard-lisänimi tuli Love Actually -elokuvan lyhyestä, mutta anglofiilille merkittävästä kohtauksesta.
Loppuaikoinaan Kalle nukkui paljon ja viihtyi hyvin sylissä. Päikkäreille sai aina kaverin, sillä lempilapsi kömpi sohvalle koisaamaan poski poskea vasten. Kalle tykkäsi myös tanssia. Kesken työpäivän saatoin laittaa poppikoneet täysille. Mitä kovempi jytke, sitä enemmän töpsöjalka sylissä tykkäsi ja osoitti sen puskemalla ja näykkäisemällä tanssittajan korvaa. Öisin kissalapsi kömpi mieheni tyynyn viereen nukkumaan. Nivelrikkoiset takajalkansa Kalle tunki ”paapan” lämpimään kainaloon.
Kallen kuoleman jälkeen koti tuntui kammottavan tyhjältä. Pieni keraaminen uurna pianon päällä aiheutti itkunpuuskia, samoin tuhannet kuvat kännykässä. Ulko-ovella odotin aina kohtaavani sisään pyrkivän miukujan, kaveria kaipasin tulevaksi jokaisen nurkan takaa.
Rakasta ystävää ei voi korvata, mutta tassujen tepsutusta kaipasimme syvästi. Oli selvää, että uusia kissatovereita rupeamme saman tien hakemaan. Prosessi kesti kauan, sillä pentuja oli vähänlaisesti tarjolla. Sukulaiset Pohjanmaalla osallistuivat ”pentujahtiin”. Lopulta kesäkuussa kuulimme Vähänkyrön kolleista. Pitkästä välimatkasta piittaamatta lähdimme poikasia tapaamaan.
Nimensä pojat saivat jo ennen luovutusikää: Urho Kalervo Korkeavaara ja Voitto Jaakkoo Muilu. Sukunimet poimittiin äitini ja anoppini tyttönimistä. Viimein elokuussa mustavalkoiset poikamme haettiin kotiin. Iloon sekoittui surua, pentujen tutustuminen uuteen kotiinsa vain voimisti Kallen ikävöintiä.
Urho ja Voitto ovat komeita ja persoonallisia veljeksiä. Urho on iso mötkäles, jolla on valtavan pitkä häntä ja mieletön ruokahalu. Voitto taas on siro, hännätön ja rakkauskohtauksiin taipuvainen. Tällä hetkellä pojat opettelevat tonttimme rajoja. Kun ulkoilutreenit alkoivat, elämä sisätiloissa rauhoittui kummasti. Nyt huonekasvit eivät kaatuile, matot pysyvät paikoillaan ja kirjat ojennuksessa hyllyillään – ehkä melkein 100-vuotiaan ryijynkin uskaltaisi jo laittaa takaisin paikalleen.
Anu Törmä
graafinen suunnittelija ja toimittaja
