Meillä kaikilla on joskus tunne päästä kotiin. Kun on ollut tarpeeksi kauan muualla, vaikka kuinka mukavissa tunnelmissa, niin kotiin on aina mukava palata. Lapsena ja vähän nuorempanakin ikävöin valtavasti kotia. En olisi millään halunnut jäädä yökylään, koska tiesin jo etukäteen, että minut täytyy vanhempien toimesta hakea kuitenkin kotiin nukkumaan.
Ikävää on monenlaista ja se muuttuu meillä kaikilla kasvun myötä. Ikävän tunnetta ei kannata torjua. Ja kuinka paljon ikävä tuntuu, kun se kohdistuu läheisiin ihmisiin ja heidän kanssaan koettuihin hetkiin. Vuoden kierto tuo aina tiettyinä hetkiä muistot mieleen.
Näin äitienpäivän lähellä muistot siirtyvät luonnollisesti äitiin. Ei voi kuin ihailla niitä monia asioita, joissa oman äidin esimerkki näkyy. Vaikka monet kerrat on saanut kuulla kunniansa tekemättömistä asioista, joita on luvannut kotona hoitaa, ne eivät kuitenkaan ole pilanneet äidin osoittamaa rakkautta ja huolenpitoa. Rakkaus on rikkonut rajoja ja tuonut armon ja hyväksynnän. Kaiken ei tarvinnutkaan mennä täyden kympin arvoisesti, riittää kun olen jotain oppinut.
Itse olen saanut kasvaa turvallisessa maalaiskodissa. Olen jälkeenpäin ihmetellyt omien vanhempien matkaa lapsuuden Karjalasta vieraalle kotiseudulle. Ikävä on varmaan ollut kova heillä molemmilla, mutta en muista, että se olisi näkynyt heidän toimissaan. Vasta monta vuotta myöhemmin aikuisiällä tiesin, mitä aito koti-ikävä heille merkitsi. Sain mahdollisuuden nähdä vanhempien tavoin heidän lapsuuden maisemansa, vaikkakin paljoa siitä ei ollutkaan enää jäljellä.
Kun astelimme isäni ja äitini lapsuuden maisemissa, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Yhtäkkiä heistä tuli kuin lapsia, jotka tonkivat joka kiven ja kannon ja muistelivat niihin paikkoihin liittyviä muistoja. Harmi, ettei rakennuksia enää ollut, mutta se ei estänyt heidän tiettyä iloaan ja herkkyyttään olla 50 vuoden takaisissa tunnelmissa. Katkeruus näkyi, mutta se ei saanut otetta heidän aidosta kaipuustaan ja ilosta olla jälleen ”kotona”.
Ensi sunnuntain Ramatun teksti kertoo toisenlaisesta koti-ikävästä. Jeesus ilmoittaa opetuslapsilleen: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut”. Jeesus selittää opetuslapsilleen heidän huolensa: ” Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan”. Tällä vertauksella Jeesus osoittaa, että me kaikki saamme uskoa näkevämme Jeesuksen ja läheisemme vielä. Tuskan ja murheen keskellä on toivo jälleennäkemisestä.
Vanha laulu Kuljen taas kotiinpäin on lempilaulujani. Kaipaus, muistot, ilo ja toivo ovat siinä vahvasti läsnä. Äitienpäivänä ne saavat kaikki merkityksen samoin kuin Jeesuksen sanat: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.
Martti Rouhiainen
nuorisotyönohjaaja
Someron seurakunta