Vatsan kanssa eläminen on ajoittain haastavaa. Tuntuu siltä, että tämä elin päättää omistajansa puolesta, miten päivä sujuu vai sujuuko se mitenkään. Tunteiden tyyssijaksi on nimitetty milloin sydän, milloin aivot, mutta hyvin monella se on vatsa.
Elämäni alkutaipaleella kuljin samannäköisenä kuin pakolaisleirien kuvissa jo silloin esiintyneet pullottavavatsaiset lapset. En tosin samasta syystä kuin nämä onnettomat, vaan ilmeisesti epäsopivasta ruoasta johtuen. Tätä tutkittiin ystävällisen kunnanlääkärin toimesta, jopa röntgenkuvattiin, mutta mitään ei löytynyt. Paitsi ilmaa. Juoksin edelleen onnellisena sisarusteni kanssa mummolan hernekaurapellolla poimien palkoja, joita nautittiin vatsallaan maaten mummolan mustavalkotelevision edessä Tauno Palon komeutta ihaillen. Ja perästä kuului.
Silloin ei vielä tiedetty mitään foodmap-ruokavaliosta ja oltiin huolettomia monesta muustakin asiasta. Stressiin törmäsin kuitenkin heti kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Erityisherkän lapsen ja aikuisen tutkimuksesta luin vasta myöhäisellä aikuisiällä. Siitä ei tiennyt mitään opettajakaan, joka pakotti minut juomaan keittoaterian yhteydessä tarjotun, ruskeaan pikkupulloon pakatun lämpimän maidon. Kermatulppa ei tahtonut mennä alas, ja kaikki tulikin sitten ylös. Jo pelkkä tuoksu/haju varoitti asiasta, jolle saatiin nimi vasta paljon myöhemmin: laktoosi-intoleranssi. Näin pitkään painajaisia, joissa tajusin juoneeni maitoa tuntien sen maun suussani. Melkeinpä myrkytyksen kaltaiset oireet jatkuivat mahdollisen laktoosin nauttimisen jälkeen pari kolme päivää. Ei sovi myöskään käsittelemätön tilamaito, kokeiltu on. Kyse on maitosokerista.
Kaiken kanssa oppi elämään, varsinkin kun hiljainen ja laiha kympin tyttö sisuuntui ja päätti nostaa liikuntanumeroaan rumentamasta todistusta. Juoksemalla, uimalla ja pitkillä pyörälenkeillä pikkukaupungin oivallisissa maastoissa koheni vatsaterveyskin. Kulutus oli niin kova, että ilmeisesti kaikki saatu ravinto meni ilman protestointia tarpeeseen. Jouduttuani muuttamaan lukioon muun perheen pariin pääkaupunkiin koin takapakin. Ei auttanut lenkkeily Tähtitorninmäellä tai hiihto Keskuspuistossa. Jumppatunnilla lentopalloa pelatessa ilmeisen kauhistunut naisopettaja veti minut sivuun ja kysyi kuiskaten, olenko raskaana. Saatoin vain änkyttää tulipunaisena, etten ole, olen vain ollut ummella jo neljä päivää. Pieni kova kumpu, jumppapuvussa hyvin näkyvä, antoi aiheen puuttua tilanteeseen. Ärtyneen suolen oireyhtymälle saatiin nimi vasta myöhemmin.
Välillä se oli sitä, välillä tätä, aina yhtä hankalaa. Join janooni sinistä maitoa, kurria, koska Helsingin vesijohtovesi otettiin siihen aikaan Vantaanjoesta ja oli niin pahanmakuista ja paksusti kloorin kyllästämää, ettei sitä voinut nauttia.
Pakolliset Helsinki-vuodet vahvistivat vakaumustani, ettei se ole ihmiselle terveellinen asuinpaikka. Laudaturit repussa siirryin maalle, back to the nature, olivathan lapsuusvuodet mummolassa olleet muistoissa aina sitä parasta aikaa rumpuvatsasta huolimatta. Ihme tapahtui: vatsa voi hyvin, minä voin hyvin. Istuin maatalousoppilaitoksen ruokasalissa reilujen käytännön töiden herättämän ruokahalun ja hauskan oman porukan kanssa pitkässä pöydässä nauttien pyöreiden emäntien loihtimaa mahdottoman hyvää ruokaa, jonka tekemisessä ei oltu säästetty kermaa, voita eikä oman opetustilan navetasta haettua tuoretta maitoa. Se oli 70-lukua, paratiisielämää oppilasasuntolassa, jossa opiskelijoille tarjottiin kaikki paitsi kurssikirjat ilmaiseksi. Valtion rahoja riitti tällaiseenkin, eikä nykyisestä maailmanlaajuisesta stressistä ollut mitään tietoa.
Elämä jatkui vahvana, täydentyi perheellä. Mies löytyi harjoittelutilan naapurista, ja se oli menoa kerrasta. Allergioista, saati ruoka-aineallergioista ei tiedetty juuri mitään neuvolassa, jossa peräperää syntyneiden kolmen lapseni kanssa asioin. Innostuin hakemaan yksityisen kuulustelun opinto-oikeudet Viikkiin maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan ravitsemustieteen laitokselle. Osasyynä oli myös oma vatsani. Olin kehittänyt (ulkopuolisen aiheuttamasta stressistä) edellisenä talvena vatsahaavan, jota tähystävä lääkäri sairaalassa luonnehti kuin haulikolla läpi ammutuksi. Hän laski noin 50 pientä vertavuotavaa haavaa. Minä hoidin tavalliseen tapaani kipua juoksemalla ja sammuttamalla paloa jääkaappikylmällä kurkulla ja appelsiineilla. Olin niin laiha, että mies lopulta kehotti menemään tutkimuksiin. Ei ole enää mitään, mitä halata, hän totesi.
Siitä se lähti, tiedonjanoon saatiin vastauksia. Laktoosi-intoleranssi kehittyi täydelliseksi suojatessani kolmatta lastani jo raskaus- ja imetysaikana maitoallergialta. Join vettä ja söin kalkkia ja D-vitamiinia, tuotin maitoa kuin palkintolehmä ja laihduin entisestään. Silloin ei vielä ollut laktoosittomia maitotuotteita, kokeiltiin soijaa ja vuohenmaitoa, jota hain vuohitilalta tuoreena. Lapset kukoistivat ton-ton -allergiadieeteillä. Erikoistuin erilaisiin ruokavalioihin, mistä oli hyötyä myöhemmin työelämässä, kun tein vatsaongelmaisille perheille juhlia.
Vatsavammaiseksi minua kutsui ystävällisesti uudessa nelikymppisen elämässäni luomutilan omistajapari. Luomu oli in , se nosti päätään yrittäen ratkaista monta ongelmaa, joista vähäisin ei ollut ihmisen vieraantuminen luonnosta ja kaikesta luonnonmukaisesta. Viime vuosituhannen viimeisinä vuosina, tehdessäni jälleen stressaantuneena töitä pääkaupunkiseudulla, lamavuosien satoa sosiaalikentällä korjaillen ja paikkaillen, hain Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä kesäloman ajaksi talkoopaikkaa mielellään luomutilalta. Sain parikymmentä vastausta ympäri Suomen, ja valitsin saaristosta pienen paikan.
Taas nautin elämästä ja paransin vatsani kitkemällä, harventamalla, konttaamalla mullassa ja kunnostamalla noita makeita, mehukkaita ja vasta nostettuja kasviksia myyntikuntoon aamusta pitkään iltaan. Yrittäjäpari oli silloin vasta alkanut kehittää tilaansa, ja olen seurannut sen kasvua ja ideointia aina tähän päivään asti, tehden välillä jopa reilun parin kuukauden mittaisia talkoopestejä. Maukasta itse tuotetuista aineksista ja merikalasta tehtyä ruokaa, omien mehiläisten hunajaa ja kaikkia pitkiä ruokailusessioita höystänyttä luomufilosofiaa – siitä on hyvä elämä tehty. Multaa sopivasti kynsien alla, silloin tällöin sauna ja uinti meressä, ja päälle pitkän, saariston raikkaan aurinkoisen päivän aiheuttama raukeus petikaverina alkeellisessa mökissä.
”Tulihan se sieltä”, tapasivat lapset tässä vaiheessa sanoa, kun keskusteltaessa ensi kerran mainitsin sanan luomu. Sana toistui sitten tiuhaan. Aikoinaan mummolassa viljeltiin luomuna tietämättä koko termistä mitään, ja me lapsenlapset saimme hyvästä osamme. Harjoittelutiloilla myöhemmin säästyin osallistumasta kasvinsuojeluruiskutuksiin, koska niihin piti onneksi olla erikseen suoritettu lupatodistus. Omille kasvimaille hankin ravinteet vanhaan tapaan lähimaatilojen lantaloista tai hevostallien komposteista, ja kerran ajelin jopa liki parisataa kilometriä vanhalle opinahjolle. Mitä olisi mahtanut miettiä mahdollinen ratsiapoliisi, jos minut olisi paluumatkalla pysäytetty ja tarkastettu auto: farmarin takaluukussa oli pari saavia ehtaa lehmänlantaa. Nykyään hoitelen vain hyvää suolistoflorakantaa, jota rikastan pitkillä luontoreissuilla. Metsänsatoa ei tarvitse kylvää, kitkeä eikä kastella, vain korjata.
Yhtä luonteikasta oli talkoilla Lintulan luostarissa, jossa mätin heinää seipäälle parina kesänä tilan satapäisen lammaskatraan talvieineeksi, kitkin laajaa kasvimaata ja nautin trapesassa sisarten kanssa pitkässä pöydässä yksinkertaista, hartaasti haudutettua lähiruokaa. Se oli rauhan tyyssija, oli aikaa myös piirtää ja keskustella viisaan johtajattaren kanssa. Eksyihän sinnekin seulan läpi joitakin, joille se elämä ei sopinut, ja heille osoitettiin ystävällisesti ovea.
Opin hektisen työelämän kurimuksessa kantapään kautta, ettei vatsaan pidä niellä mitä tahansa. Ei myöskään alakautta taipuisaa, kameralla varustettua letkua. Hikoilin kerran yltyvästä kivusta potilaspöydällä, kun suoli kuroutui tutkimuksen edetessä tiukasti umpeen. Tutkiva lääkäri ehti juuri sanoa, että pitää kiireisesti leikata, ja samalla hetkellä kamera letkuineen lensi kovalla paineella tutkijan takille ja sen myötä sitä itseään laajalle koko tilaan. Harvinaisen pitkä, mutkikas ja herkkä suolisto, oikea kasvissyöjän värkki, totesi lääkäri, sehän ei kolmen päivän paastossa tyhjenny. Taas tuli toteen näytetyksi sanonta: ” Lääkäri hoitaa, luonto parantaa.” Eikä tarvinnut leikata eikä niellä lääkkeitä, joita herkkä vatsa, eikä tietyissä asioissa itsepäinen mieli muutenkaan suosiolla sulata.
Luomulla ei ruokita maapallon koko väestöä, eikä se auta elimellisiin vatsaongelmiin. Sen sijaan se auttaa osaltaan vähentämään stressiä, joka puolestaan on monien oireiden aiheuttaja. Usein vasta aika opettaa ihmisen tutustumaan itseensä, suosimaan hyvää tekeviä valintoja ja välttämään sellaisia asioita, joista aiheutuu tavalla tai toisella hankaluuksia.
Terveys on elämistä vaitonaisten sisäelinten kanssa, totesi jo 1900-luvun alussa ranskalainen kirurgi. Markettien valtavien ruoka-ainesvalikoimien keskellä luoviminen vaatii tietoa ja malttia, mutta se kannattaa. Olemme sitä, mitä syömme. Kasvavia lapsia suojellaan suositusten mukaisella ruokavaliolla, miksi ihmeessä oletettaisiin, että aikuinen sietäisi mitä tahansa. Puhumattakaan niin sanotuista nautintoaineista. On kiva herätä aamuun lapsen lailla, vain kaukaisissa muistoissa kaikki vatsaähke ja puhke.
Jaana Kekki
P.s. Saatan olla hiukan kateellinen rautavatsaisille, mutta silti ihan mielelläni oma kevyt itseni.