Suomen kesä on ollut viileä ja sateinen. Uutiset kertovat Etelä-Euroopan tappohelteistä. Suomalaiset kommentoivat: ”Kyllä meillekin tuollainen kelpaisi.”
Anteeksi, mutta mitä me oikein toivomme?
Tuntuu, että olemme täällä kylmässä pohjolassa niin suojassa, että ilmastokriisi näyttäytyy meille etäisenä taustakohinana. Hälinänä, joka lähinnä häiritsee grillikautta.
Sitten tulee Elokapina. He pysäyttävät liikenteen, ja närkästys leimahtaa: ”Miksi pitää tavallisten työssäkäyvien arkea häiritä noin?”
Reaktio on ymmärrettävä, mutta se kertoo myös siitä, kuinka etäällä me vielä olemme kriisin todellisuudesta. Meidän takapihoillamme ei pala. Meillä ei kuolla kadulle kuumuuteen. Hikoilun syy on lähinnä huonosti toimiva ilmastointi.
”Menkää töihin!” on usein huudettu Elokapinalle. Mutta joskus tekisi mieli kysyä: mitä merkitystä on työmatkalla, jos ei pian ole maailmaa, jossa töitä tehdään?
Miksi suututaan siitä, että jonkun päivä meni pilalle, kun nämä ihmiset yrittävät varmistaa, että meillä olisi tulevaisuudessa ylipäätään päiviä?
Ilmastokriisi näkyy meille lähinnä uutisina. ”Joku tutkija taas varoittaa.” Me nyökkäilemme ja klikkaamme ostoskoriin LED-lampun Temusta, joka on valmistettu kivihiilellä käyvässä tehtaassa toisella puolella maailmaa.
Ja silti sanomme: ”Mitä pieni Suomi muka voi tehdä, kun Kiina ja Intia saastuttavat?”
Tässä unohtuu yksi olennainen asia. Ne päästöt syntyvät meidän tilaamista tuotteista. Ne eivät näy Suomen tilastoissa, vaan jonkun toisen maan ilmakehässä – mutta meidän tarpeestamme.
Tämä ei tarkoita, että yksilön pitäisi kantaa koko maailman painoa. Mutta se tarkoittaa, että valinnoillamme on vaikutusta, myös silloin kun emme sitä heti näe.
Elokapina ärsyttää, koska se häiritsee meitä. Ärsyttämisen tehokkuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tärkeämpää on kysyä, onko tällä ympäristöliikkeellä edes muita vaihtoehtoja. Ilmastosta on puhuttu vuosikymmeniä, maltilla ja ilman. Onko se johtanut tarpeeksi vakavaan suhtautumiseen? Ei.
Elokapina ei syntynyt tyhjästä. Se kumpuaa turhautumisesta siihen, ettei mikään muu ole toiminut. Ja vaikka heidän tapansa ärsyttää, aihe on nyt kaikkien huulilla. Voitto sekin.
Yksi sitkeimmistä väärinkäsityksistä on, että Elokapina syyttää yksittäisiä ihmisiä – töihin ajavia tai lihamakaronilaatikon ystäviä. Heidän viestinsä ei tähtää meihin, vaan järjestelmiin, jotka tekevät vastuullisista valinnoista vaikeita. He vaativat päättäjiä heräämään.
Silti otamme viestin helposti itseemme. Ehkä siksi, että tämä asia todella koskettaa – ja pelottaa.
Minuakin pelottaa. Jos pysähtyy ajattelemaan, ihan oikeasti, että tämä planeetta saattaa muuttua asuinkelvottomaksi, tekee mieli leimata koko ajatus liioitteluksi.
Pelko saa meidät joko lamaantumaan tai suuttumaan. Joskus suuttumus kohdistuu siihen, joka sanoo asian ääneen. Elokapinalainen sanoo. Me suutumme.
Julkaisimme Tiisu-yhtyeeni kanssa kappaleen Pelon kapina. Se ei ole poliittinen kannanotto, vaan yritys ymmärtää. Sekä niitä, jotka huutavat kadulla, että niitä, joita se huuto ärsyttää. Yhteinen nimittäjä on pelko. Pelko siitä, mitä tulevaisuudessa on – ja mitä sieltä ehkä puuttuu.
Yksi pelon muodoista on leimaantumisen pelko. Ei uskalleta ottaa kantaa, väitellä tai olla väärässä. Tämä saa enemmistön vaikenemaan ja jättää ääripäät huutamaan kilpaa.
Se on sääli. Uskon, että enemmistö voisi käydä tästä aiheesta hedelmällistä keskustelua.
Minä olen pelännyt sanoa ääneen, että ymmärrän Elokapinaa. Vaikka en istu kadulla, saatan olla jossain määrin heidän puolellaan. Olen pelännyt, että minut leimataan niin, että puolet ei halua olla kanssani tekemisissä.
Mutta en minä ajattele Elokapinaa vastustavista niin. En ajattele, että jos et ole samaa mieltä, et kuulu joukkoon. Totta kai kuulut. Me ollaan kaikki kuseksivia elukoita samoine tarpeineen ja pelkoineen.
Ehkä juuri siksi uskallan nyt sanoa: kyllä minä ymmärrän Elokapinaa. En siksi, että he tekisivät kaiken oikein, vaan siksi, että he tekevät edes jotakin.
Ja jos minä en tee mitään, voin ainakin lakata suuttumasta niille, jotka yrittävät.
Henrik Illikainen
muusikko