…. joka eli siinä ajatuksessa, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Hän eli myös siinä ajatuksessa, että älä jätä huomiseen sitä, minkä voit tehdä tänään. Kauniita ajatuksia ja varteenotettavia elämänohjeita. Tämä tyttö ei kuitenkaan tiennyt, mitä kaikkea elämä tielleen heittää, kun kilometrejä tällä polulla tulee. Luojan kiitos hän ei tiennyt. Vielä isompi kiitos siitä, että näillä ajatusmalleilla on menty tietty pätkä elämässä, onhan se kuitenkin viitoittanut tietä oikeaan suuntaa.
Otan tähän tarkasteluun myös tulokulman; lasten kasvatus. Tietenkin aikojen alussa ajattelin, että minun tärkeä tehtäväni täällä on kasvattaa omia jälkeläisiä. Kuitenkin asia on niin, että omat pienet kullannuput ovat kasvattaneet minua itseäni vähintäänkin metrin, ja näitä kun on 3 kappaletta, niin nopealla laskukaavalla sehän on tietenkin 6 metriä! Aikamoinen pyrähdys. Etenkin tällaiselle kanantaluttajalle.
Kolmen lapsen äitinä huomaan, kuinka sellaiset ajatusmaailmat, joita mielessäni piirtelen esikoista ohjatessani, on vähintäänkin loogisia ja järjellä selitettäviä. Joukon pienintä ohjatessani huomaan, kuinka kaikki matkan varrella opittu onkin piirretty täysin päinvastaisesti. Loogisuutta ei vähääkään, vaan juuri sitä yllätyksellisyyttä, joka vieläkin paremmin jää mielen sopukoihin.
Keskimmäinen lapseni on opettanut myös sen, että kaiken maailman värikynät ne vasta sallittuja ja suotavia ovatkin, ja jos mahdollista, tussista väriliituun vaihdossa vasta hienoja luomuksia tulee. Näillä raameilla paperi näyttää siltä kuin pitääkin. Todellinen sekamelska.
Enkä tarkoita tätä millään lailla negatiivisella tavalla. En voi kuitenkaan väittää, ettenkö tällä ohjaamisella yrittäisi viitoittaa kullannupuilleni tietä, jossa jokaiseen kuoppaan ei tarvitsisi astua. Enkä väitä sitäkään, ettenkö siinä hetkessä, kun kuoppaan on jo astuttu, sanoisi, että ”mitä äiti sanoi?” Totuus on kuitenkin se, että vaikka kuinka asiaa suunnittelisin, lapseni tulee löytämään omat kuoppansa ja saattaa astua niihin jopa ihan tahallaan seuraavallakin kerralla.
Tässä päästään myös siihen mietteeseen, että kukakohan tässä viime kädessä kasvattaa ja ketä. Ehkä lapset ovat kuitenkin niitä, jotka tönttäävät vanhempia vieläkin suurempaan kasvuun. Ja hyvä niin!
Olen joskus kuullut äitini suusta sellaisen lausahduksen, että kuinka hänen tyttärensä maailma ottaa suuren kolauksen, mikäli suunnitelmat eivät menekään niin kuin oltiin ajateltu. Olikohan tämä juuri sitä perintöä mitä äidinmaidosta tuli? Hän tuntee tyttärensä kyllä, mutta hänellehän olen aina ja ikuisesti pieni punapäinen tyttönen. Nyt kun tukanväri on jotakin muuta, on myös tuulensuunta ajatusmalleissa hieman kääntynyt.
Tästä esimerkkinä eräs keväinen matka kauniiseen Italiaan. Äidit jos olisivat saaneet olla tahtipuikoissa, moni asia olisi mennyt jokseenkin eri tavalla. Oltiin kyyllä tehty erinäisiä suunnitelmia siitä, kuinka matka taittuisi, mutta tyttäret mennä kotkottivat koko sielullaan niin, että vielä aamuneljältä kotiinpaluulentoa odotellessa nauru raikasi koko Veronan lentokentällä. Liekö hotellin aamupalaboksi ollut vaan niin hullaannuttava, vai oliko edellisen illan ja yön viinit ja olemattomat yöunet syypää. Tiedä häntä. Tyttäret viettivät kuitenkin ratkiriemukkaan ja unohtumattoman matkan, jota sitten kiikkustuolissa muistelevat. Ja uskon että naurunremakka on silloinkin varma.
Pitää vain muistaa, kun omat kullannuppuni ravistelevat minua, että jokainen täällä elää elämänsä omalla tavallaan, kompastuu, ehkä jopa moneen kertaankin, oli sitä suunnitellut kuinka tahansa.
Mitä tulee vielä tähän suunnitelmallisuuteen. Tässä, jos jossakin, olen saanut suurimman opinahjoni ikinä, eikä tämä elämän matka ole millään lailla vielä valmis. Viimeisin synnytys oli oikein hyvin suunniteltu. Eikä vain minun pääni sisällä, vaan ihan Tyksin lääkäreitä myöten. Ja kappas, sehän keikahti niin päälaelleen kuin vaan voi mennä. Mutta mitäpä näistä, hengissä ollaan!
Muutama viikko sitten sain päiväkodista soiton, että pienimmällä pojalla oli aamupalat lähtenyt ”vastapalloon”. Olin itse jo työn hurmaavassa imussa, mutta tietenkin asiat tärkeysjärjestykseen. Kiitos asiakkaan ymmärtäväisyydelle, ja mars lasta hakemaan. Olin suunnitellut päiväni hieman toisella tavalla, mutta näillä mentiin.
Kun kelataan muutamia vuosia taaksepäin, oli samanmoinen tilanne silloinkin käsillä, mutta suhtautuminen täysin erilainen – kauhunsekainen paniikki. Ja aivan turhaan, ajattelen nyt. Asiakkaat järjesteltiin hieman uudella aikataululla päivään, otettiin niin sanottu pikku siesta ja isimiehen kanssa läpsystä vaihto.
Mikä tässä kuitenkin on parasta? Kauhunsekaisesta paniikista ei ollut tietoakaan, oli vain ihanaa nenät vastakkain olemista pikkuisen papusen kanssa.
Hyvin suunniteltu ei tullut valmiiksi edes puolittain, mutta muutamien keikausten jälkeen maaliin päästiin. Lopuksi voin todeta, että olipa hyvät keikaukset!
Yllätyksellistä kesää jokaiselle höpönassulle!
Heidi Mäkinen
yrittäjä