Kesäteatteri ei ole harrastus. Se on elämäntapa, joka alkaa sillä hetkellä, kun joku sanoo: Tehtäiskö ensi vuonna…?”
Ja siitä se lähtee. Tarvitaan käsikirjoitus, tarvitaan ohjaaja. Harjoitukset alkavat koulun salissa. Roolit jaetaan, joku väittää, ettei ehdi mukaan, mutta päätyy kuitenkin lavalle. Aikatauluja sovitaan kuin palapeliä, jossa puolet paloista on kateissa ja loput mutkalla.
Olin ehkä neljävuotias, kun näin Helsingin Kaupunginteatterissa Kolme iloista rosvoa. Muistan vieläkin värikkäät lavasteet ja pyörivän näyttämön. Olin jännittynyt ja innoissani. Kuin olisin astunut satumaailmaan, joka heräsi eloon.
Teatteri on kuulunut elämääni aina ja rakkaimpana osana siitä musiikkiteatteri. Isäni harrastaessa teatteria, seurasin lapsena katsomossa kaikki harjoitukset ja esitykset. Opin ulkoa vuorosanat ja laulut.
Maagisin hetki on juuri ennen esitystä, kun orkesteri virittää soittimensa. Hetken aikaa tila on yhtä äänien sekamelskaa, hiljentyen yhtä yllättäen kuin on alkanutkin. Olo on jännittynyt, koska tiedän, että kohta mennään. Tunne on samaan aikaan liikuttava ja voimaannuttava.
Kiivaimmalla harjoituskaudella teatterilaiset viettävät enemmän aikaa toistensa kuin omien perheidensä kanssa. Tiivis yhdessäolo hioo porukan yhdeksi teatteriperheeksi. Yhdessä onnistutaan ja iloitaan, yhdessä kannetaan murheet. Kesäteatterikauden päättyessä tulee tyhjyys. Menee hetki ennen kuin pääsee kiinni muuhun elämään.
Kesäteatteri on kuin kylän oma hengitysharjoitus: vähän puhinaa, rutkasti naurua ja paljon yhteistä tahtoa. Se kokoaa lavalle pankkivirkailijan, opettajan, opiskelijan ja eläkeläisen – eikä kukaan ole tärkeämpi kuin toinen.
Lavasteet syntyvät vanhoista lankuista ja ihmeistä. Mitä ei rakennusmies Pentin ja perunanviljelijä Markun pakettiauton takaluukuista löydy, sitä ei ole olemassa. Kesäteatterikauden aikana käsilaukkuni sisältöön kuuluu vasara, ilmastointiteippi ja pussillinen hakaneuloja. Jokainen teatterilainen tuo tullessaan oman erityisen osaamisensa.
Sitten tulee ensi-ilta. Yleisö istuu viltteineen. Aurinko paistaa tai sade piiskaa, joskus molemmat samassa näytöksessä. Hyttynen laskeutuu näyttelijän nenälle kesken still-kohtauksen ja hääpuku repeää selästä juuri ennen lavalle menoa. Niitä ei voi käsikirjoittaa pois. Mutta juuri siinä on kesäteatterin ydin. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun lavalla joku unohtaa vuorosanansa, vastanäyttelijä pelastaa.
Kesäteatteri ei mittaa onnistumista kriitikoiden arvosteluilla vaan sillä, kuinka moni jäi pihalle vielä juttelemaan. Kuinka moni toi mummon katsomaan, kuinka moni löysi kesän keskeltä hetken, jossa kaikki tuntui olevan juuri niin kuin pitää.
Kun näytökset ovat ohi ja lava puretaan, jäljelle jää jotain enemmän kuin laudat ja roolit. Jäljelle jää muisto siitä, että tehtiin yhdessä jotain, mikä oli omannäköistä, lämmintä ja aivan ainutlaatuista. Sitä on kesäteatteri. Sitä on yhteisö. Sitä on kesä.
Emmi Ali-Yrkkö
luokanopettaja