Se on merkki iäkkyydestä, kun muistelu sivuuttaa suunnittelun. Tällaiseen ajatelmaan olen aforismien ystävänä aikanani päätynyt. Olen ollut aistivinani tämän suuntaisen muutoksen myös omalla kohdallani, vaikka turhankin poikamaisia konsteja vielä toisinaan pulpahtelee pintaan.
Elettiin 60-lukua. Vanhempani hoitivat Osuusliike Oraksen Paltan myymälää. Äidin iäkkäät vanhemmat asuivat noin kilometrin päässä. Eräänä syksyisenä iltana lähdimme jälleen kerran isän kanssa kävellen mamman ja papan luo. Oli kerta kaikkiaan säkkipimeää. Hyvä että välttyi kävelemästä ojaan. Taskulamppua meillä ei ollut mukana ja isä lohdutteli silmän kyllä tottuvan pimeään. Isällä oli tapana kävellä reippaasti, niin että minä alun toisella kymmenellä olevana sain edetä puoli juoksua. Selvästi ilmassa oli aistittavissa jonkinlaista kisailun henkeä.
Lähestyttiin Jokioistentiellä Teerimäentien risteystä ja sillä hetkellä minulla ei ollut mitään havaintoa isästä. Huomasin sitten kuitenkin jonkin hahmon edessä ja tartuin tätä kaksin käsin rinnuksista kiinni ja ravistelin sanomalla: ”Nyt mää äijä sain sut kiinni”. Samassa huomasin, että vaatetuksensa tuntui aivan erilaiselta kuin isän pomppa. Saman aikaisesti takaani alkoi kuulua askeleet. Irrotin otteeni ja hahmo, jonka ryysyyn ravistusten kera olin käynyt kiinni, häipyi sanaakaan sanomatta Jokioisten suuntaan. Isä tuli paikalle.
Minulle ei ikinä ole selvinnyt kenen rinnuksiin olin käynyt kiinni. Mitenköhän kyseinen ravistelun kohteeksi joutunut koki syksyisen, kaikin puolin pimeän tapahtuman? Mahtoiko tuttaville päivitellä, kuinka hänen kimppuunsa oli julmasti käyty ja uskaltaako sitä enää ylipäätään pimeässä yksinään liikkuakaan? Pahaksi on maailma mennyt. Tiedä häntä. Olen pahoillani.
Teini-iässä olin jollain kesällä myös kaupassa apulaisena. Siihen aikaan myyjällä piti olla lääkärin lailla sellainen kolmevarttinen valkoinen takki. Vanhemmiltani olin saanut opastusta siitä, miten kaupassa piti käyttäytyä ja miten esimerkiksi puhelimeen vastata. Muistan erään kerran, kun puhelin soi ja vastasin hyvin asiallisesti: ”Oras, Paltta.” Ei kuulunut mitään. Halottelin aikani ja suljin puhelimen. Tämä repertuaari toistui kolmasti ja alkoi vähitellen jo hieman kyrsiä. Kun puhelin soi neljännen kerran, olin jo jokseenkin kypsä. Nostin luurin ja hihkaisin saman tein: ”Haistakaa paska”, ja löin luurin kiinni.
Äitini oli tämän sivummalta kuullut ja tullut paikalle. Puhelin pärisi taas ja nyt äiti vastasi siihen. Soittaja oli tavattoman kiinnostunut siitä, ketä aiemmin oli puheluunsa vastannut. Todettakoon vain, että saatoin äidin harmilliseen välikäteen. Näin jälkikäteen ajatellen ymmärrän kyllä, että liikkeenhoidon kannalta ei ole kovin kannattavaa lausua esittämäni kaltaista kehotusta. Malttia pitää olla. Pahoittelen.
Pääosin kesätöissä hankkimillani varoilla olin ostanut kelanauhurin. Magnetofoniksi sitä kutsuttiin. Hieno peli, jolla voi radiosta mikrofonin välityksellä äänittää musiikkia ja kaikkea muutakin. Se avasi hienoja mahdollisuuksia.
Muistan äänittäneeni muun ohella Esa Pakarisen esittämää Severi Suhosta. Ja tietysti mieleeni iski nauhoituksesta liki ylitsepääsemätön pilailun mahdollisuus. Viritin nauhurin kohdalleen ja otin puhelimella yhteyttä erääseen vanhaan opettajaani. Hän sinällään oli kyllä huumori-ihmisiä. Kun hän vastasi, niin painoin nauhurin toimintaan ja siinä Severi Suhosen äänellä toivotettiin: ”Lupsakkoa illanköllikkötä vuan teille kaikille!” Puhelimen toisessa päässä oli ensin hiljaista ja sitten tiedusteltiin, että anteeksi kuinka? Tämä yllätti minut. Äkkäsin onneksi kuitenkin kelata nauhaa hieman taaksepäin ja laitoin toivotuksen uudelleen. Sitten suljin puhelimen. Eihän näin pidä menetellä. Pistän teini-iän ja nauhurin piikkiin tämän pilailuni. Todettakoon, että sittemmin olen kyllä pyrkinyt välttämään tämän kaltaisia pilailuja.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva
ylikonstaapeli