Istuskelin autossa marketin pihalla ja odottelin siippaani tulevaksi kaupasta. Oli aikaa tutkailla, näkyykö tuttuja.
Huomio keskittyi kuljettajaan, joka ajoi parkkiruutuun. Auto oli hetken aikaan pysähdyksissä, mutta sitten kuski käynnisti sen uudelleen ja alkoi venkslailla menopeliään. Ahaa, hän halusi laittaa auton niin, että siitä on helppo lähteä kaupasta tullessa.
Harmitti, etten ollut itse tajunnut samaa. Ei olisi tarvinnut lähtiessä peruutella. Toisaalta sama aika kurvailuun kuluu, teki sen tullessa tai lähtiessä.
Ehkä tämä koko elämä on varautumista erilaisiin lähtöihin ja paluisiin. Pitää saada kaikki valmiiksi ennen kuin lähtee.
Miksi ihmeessä pitää niin tarkkaan miettiä tekemisiään, mitä tapahtuu ja mikä on helppoa tulevaisuudessa? Eikö voisi elää tätä hetkeä ja surematta ja valmistelematta tulevia etukäteen.
Olen kyllä tähän ikään tajunnut, että jonkinlainen varautuminen ja järjestys helpottaa elämää, ja varsinkin muistamista. Mutta tiedän jo myös sen, ettei järjestys ole tie onneen.
Äidin yksi ohje on, että koti pitää jättää siistiksi ennen kuin lähtee, vaikka vaan kouluun, kauppaan tai minne sitten onkin menossa. Kun palaa, niin silmien edessä odottaa puhtoinen koti.
Toinen hänen ohjeensa on, että kun pitää järjestystä yllä koko ajan, niin ei tarvitse tehdä usein suursiivouksia.
Häneltä näitä ohjeita sateli. Olen yrittänyt omassa huushollissani jakaa oppia tavaroiden paikoista ja paikalleen laitosta. Jokaisella tavaralla on oma paikkansa. Kun sen palauttaa käytettyään paikoilleen, niin seuraavalla käyttökerralla sen löytää helposti sille tarkoitetulta sijaltaan.
Ihan hyviä ohjeita periaatteessa, mutta käytännössä ne eivät aina onnistu. Kun esimerkiksi on nukkunut huonosti, ajatus ei kulje, tavarat putoilevat käsistä eikä oikein mikään onnistu. Silloin ei jaksa miettiä, mitenkä nämä kengät oven viereen parhaiten asettelisin, jotta ne on hyvä sujauttaa jalkaan ja lähteä hetken kuluttua. Silloin riittää, että löytää jonkinlaiset popot koipiin.
Muisti tekee tepposia. Seison harmittavan usein hoomoilasena lattialla joku tavara käsissäni, enkä tiedä, mihin olen menossa ja kalsareita roudaan. Olen ottanut tavaran, vaikka sakset, mutta näen saksien hakureissulla tuolilla lojuvat likaiset housut. Otan ne mukaan, mutta en suuntaakaan kodinhoitohuoneeseen, vaan lähden hakemaan muutakin pyykkiä koneeseen keralle pyörimään.
Matkalla näen pöydällä lehden ja sen kannessa mielenkiintoisen otsikon. Sakset ja housut jäävät keittiöön, jonne ole jotenkin hairahtunut pitkällä reissullani hieman yli 100 neliön talossamme. Lähden lukemaan lehteä olohuoneeseen. Nojatuolissa istuessani näen matolla roskia ja sohvan alla jotain epämääräistä. Haen imurin.
Sohvan alla on jotain mähmää, joka pitää viedä biojäteastiaan. No, sepäs on täysi. Huikkaan miehelle, että astia pitäisi tyhjentää. Hän siihen, että vie sen kohta, mutta enkö tuokaan niitä saksia. Johon minä, että mitä saksia, mihin olet ne taas jättänyt, enkö ole sanonut, että tavarat pitää palauttaa paikoilleen.
Tällaista tämä elämä nyt vaan on. Eräs kuudenkympin ylittänyt kaveri totesi, että he ovat porukoissa tajunneet, mihin heidän aikansa nykyään kuluu. Vuorokaudesta suurin osa menee vessassa ravatessa, tavaroita kadotellessa ja etsiskellessä sekä ihmisten nimiä haarukoidessa.
Merja Ryhtä
toimittaja