Päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa tuli puhe palvelijoista. Kerroin, että ennen vanhaan varakkailla ihmisillä oli henkilökuntaa, joka teki kaikki tylsät arkiasiat, kuten pyykinpesun ja ruoanlaiton. Suomessa heitä on useimmiten kutsuttu piioiksi ja taloudenhoitajiksi.
Meidän perheessä he tottelevat ihan vain nimiä isä ja äiti.
Kun kesäloma vaihtuu arjeksi, henkilökunnalle olisi kyllä kysyntää. Lomapäivänsä voi vielä kuluttaa niin, että päivän keskeinen sisältö on aterioiden suunnittelu ja valmistaminen. Sitten, kun leipätyöt, päiväkodit, harrastukset, norovirukset ja täit tulevat iholle, olisi mukavaa, että kaikki kotitaloudessa ei olisi oman tai pesäkumppanin työpanoksen varassa.
Miten ihanaa olisikaan tulla kotiin ilman, että tarvitsee murehtia sitä, miten jääkaapista löytyvät ainekset muuttuvat maittavaksi ateriaksi. Luulisi, että naapuriasunnossa mietittäisiin ihan samaa. Miksi kotitalossamme ei voisi olla keskuskeittiötä, joka valmistaisi ruoan kaikille?
Tiedän toki, että verkko pursuaa ohjeita ongelmani ratkaisuun. Voisin valmistaa kätevästi viikon ateriat etukäteen. Voisin tehdä kerralla isomman erän sitä tofuohrattoa. Voisin laskea rimaa ja tarjota lapsille välillä eineksiä. Ja pakastevihannekset ne vasta käteviä ovatkin.
Kohta joku tarjoaa vielä ratkaisuksi au pairin palkkaamista. En vain tiedä, mihin komeroon petaisin hänelle sängyn. Ajatus siitä, että opettaisin kaiken arkisen elämän ohessa suomalaisen hyvinvointivaltion byrokratian kiemuroita jollekin nuorelle ulkomaalaiselle, tuntuu uuvuttavalta.
Loppujen lopuksi sitä on kai vain alistuttava elämän virtaan. Seuraava ateria odottaa jo tekijäänsä.
Eihän lapsi pelkän makaronin syömiseen voi kuolla, eihän?
Markus Virtanen
säveltäjä