Olen syntyperäinen somerniemeläinen. Sittemmin elämä on kuljettanut minua eri paikkakunnille. Noin kahdeksan vuotta on aikanaan vierähtänyt pääkaupunkiseudullakin. Useita vuosia sain niin asumisen kuin työn puolesta aistia aivan Helsingin ydinkeskustan sykettä. Nuorena sitä helpommin sopeutuu uusiin ja hyvinkin erilaisiin olosuhteisiin ja ylipäätään elämänmenoon. Huolimatta mielekkääksi kokemastani työpaikasta Senaatintorin laidalla ja mainioista työkavereista maaseutu veti magneetin lailla itsepintaisesti puoleensa. Vapaapäivinä tuli usein auton keula käännettyä Someroa, jonkinlaista rauhoittumisen tyyssijaa kohti. Sopivan tilaisuuden tullen sitten aikanaan palauduinkin juurilleni, kotiuduin.
Olen aina isoimmista kaupungeista kotiin päin ajaessa tuntenut jonkinlaista helpotusta. Nykyisin niihin mennessä tuntemukset sen sijaan ovat olleet usein aivan päinvastaiset. Olkoonkin, että tarkempi käynnin kohde on ollut innostava ja kiinnostava. Pelkkä kuvitelma siitä, että pitäisi ajaa vaikkapa Helsingin ydinkeskustaan, herättää tietynlaista ahdistusta. Vaikka liikenteessä ihan pärjäisikin, niin mistä löytyy parkkipaikka. Kadun varresta sellaista on jokseenkin turha katsella. Jos sitten onnistuu puikahtamaan vaikkapa Forumin maanalaiseen monikerroksiseen parkkihalliin, niin seuraavaksi askarruttaa se, miten teknisesti suoriutuu maksupuolesta ja välttää eksymisen sokkeloihin.
Autosta poistuessa onkin syytä tarkasti havainnoida auton sijainti ja varmemmaksi vakuudeksi näppäillä vielä älypuhelimella joukko kuvia. Samaa kuvailua kannattaa jatkaa vielä hissi- ynnä muulla matkalla ”ihmisten ilmoille”.
Jos sitten jalkojen säästämiseksi päättää reissata mukavasti raitiovaunulla, on hyvä huomioida, että ovipielessä aitiossaan ei enää istukaan rahastaja, kelle tyrkyttää maksua. Asianmukaista sovellusta tai korttia siinä tarvitaan. Hyvässä lykyssä vaunuun astuu lipuntarkastaja, ja selittele siinä sitten. Saattaa tulla tyyris kyyti.
Nykyään eivät enää lukuisat kortitkaan riitä, vaan älykännykkään pitää jollain tavoin ajan tasalla pysyäkseen kiihtyvällä vauhdilla ladata mitä erilaisimpia sovelluksia samalla kaikenlaisia huijausyrityksiä visusti vältellen. Musiikillisesti mieleeni väistämättä tunkee Veikko Lavin Tukilisäjenkka. ”Perusosa, tukiosa, tukilisä, apulisä. Kuka hitto niistä enää selvän saa! Vuokralisä, hoitolisä, perhelisä. Hyvä isä, etkö voisi minua jo armahtaa.” Ja sitten vielä hurskaasti päivitellään sitä, kuinka paljon kännykkää näpelöidään.
Ennen, kun jotain piti tehdä ohjeen tai piirustusten mukaan, eikä siinä täydellisesti onnistunut, niin saattoi ilmaista että ”piti hieman soveltaa”. Tunnen kuuluvani tuohon porukkaan.
Välillä tuntuu siltä, että olemme siirtymässä aikaan, jolloin ihan oikealla rahalla maksajaa katsotaan pitkään ja pidetään jonkinlaisena menneen ajan kummajaisena.
Iän myötä olen entistä enemmän alkanut arvostaa rauhallista, sovellusvapaata luonnonläheistä elämää. Niinpä mökillä tuli vietettyä useita kuukausia huoletonta laatuaikaa. Vasta nyt syksyn myötä palattiin ”lähiöstä” kaupunkimme taajamaan.
Kesäaikaan toki poikkesimme usein Somerniemen kesätorille, ihan jo pelkästään siitä syystä, ettemme olisi kokonaan ”mettittyneet” ja alkaneet ihmisiä pelätä ja heitä nähdessämme karkuun juosta.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva ylikonstaapeli