Sieniä alkaa nähdä siellä ja täällä
– Katso, kuinka paljon tuolla on kangasrouskuja. Täytyy tulla Pekan kanssa tänne viikonloppuna, toteaa Tarja Mannervuori, kun ajetaan autolla metsikön ohi kohti kotia.
Sieniretki on juuri saatu päätökseen, mutta Mannervuori on vielä virittäytynyt sienten etsinnän aaltopituudelle.
– Kun silmä näkee ensimmäisen sienen, vaikka kantarellin jäkälikössä, niin sen jälkeen keltaisia väriläiskiä alkaa ”tarttua silmään” sieltä ja täältä, nauraa Tarja Mannervuori.
Vaikka hänen piti tallustaa tiettyyn suuntaan ja poimia vain tietyt sienet, niin lopulta nainen etenee kuin vihikoira innostuneena pää maata viistäen sinne ja tänne. Suunta on sinne, missä havaitsee aarteen, sienen.
Tarja Mannervuori kuvaa sienestämisen menevän hänellä hulluuden puolelle. Metsään on päästävä ja sienten etsimistä jatkettava ja jatkettava, kun niitä kerran löytää. Ei niitä voi metsiin jättää.
Sienestäminen on myös terapiaa.
– Kun menen metsään, unohdan muut asiat. Sinne jää kipu ja kiire, toteaa Mannervuori.
Hän ei pelkää metsässä. Mutta jos hän näkee käärmeen, niin reissu jää siihen.
– En tiedä, mistä käärmefobiani johtuu.
Karjalaiset mummo ja papa olivat ahkeria sienestäjiä, samoin Mannervuoren vanhemmat.
– Isä varsinkin. Mummon kanssa olen ihan pikkutytöstä käynyt metsässä. Hän noukki kantosieniäkin, mutta niitä minä en ole opetellut.
Joskus Mannervuoresta on tuntunut siltä, että hänet sienestämään opettaneet vanhemmat ja isovanhemmat ohjaavat häntä hyville apajille, vaikka eivät ole paikallakaan.
– Kuin kuulisin vielä heidän oppinsa. He aikoinaan opettivat hyvin, minkälaisesta maastosta minkäkin sienen löytää.
Kantarelleja löytää valoisista, sammalpitoisista ja kosteista sekametsistä. Niitä on erityisesti koivujen, mäntyjen ja kuusien läheisyydessä, sillä ne muodostavat symbioosin näiden puiden kanssa.
– Kantarelli kasvaa usein ryppäissä ja viihtyy samalla paikalla vuodesta toiseen. Aiemmin hyviksi todettuja paikkoja kannattaa tarkistaa uudelleen.
Suppilovahveroita taas löytyy sammaleisista kuusivaltaisista metsistä ja rinne-alueilta, usein kallioiden pohjoispuolelta ja kosteista painanteista. Suppilovahverot kasvavat yleensä suurina ryhminä.
– Kun löytää yhden, todennäköisesti löytää lisää lähistöltä.
Suppilovahverot ovat nyt vielä pikkuruisia.
– Niitä on joskus saanut poimittua lumille saakka.
Kun Tarja Mannervuori hankki aikoinaan torpan Kerkolasta, niin hän suuntasi metsiin hetimmiten katsomaan, minkälaiset ovat sienimaastot. Hän havaitsi ne hyviksi ja monipuolisiksi.
– Täältä Someron metsistä löytää erityisen paljon kantarelleja; ne tuottavat nyt jo uutta satoa. Kesällä poimin ensimmäiset. Nyt lykkää ylös uutta.
– Tatteja on ollut nyt vähemmän. Rouskujakaan en ole juuri nähnyt, mutta katsotaan, minkälaista ilmaa tulee. Kosteaa ja lämmintä jos saadaan, niin sieniä nousee.
Kangasrouskuja hän löysi juuri. Ne menevät pääasiassa suolasieniksi ja sitä kautta sienisalaattiin.
– Rouskut pitää aina ryöpätä eli kiehautetaan ja heitetään vesi pois, muistuttaa sienestäjä.
Mannervuori näyttää suloisia pikkuruisia kantarelleja ja suppilovahveroita, jotka laittaa etikkapikkelssiin.
– Pekka tykkää valmistaa ruokaa ja leipoa. Kantarelleja on laitettu kastikkeisiin, piirakkaan ja pizzaan. Tateista tulee hyvä risotto.
Tarja Mannervuori ei pidä, että sienet ovat kovin suurina paloina ja roikaleina ruuissa.
– Niitä joutuu hampaillaan nillittämään, harmittelee Mannervuori ja tarkoittaa, että suutuntuma on samanlainen kuin pureskelisi jänteistä lihaa.
Kehnäsieni on pariskunnalle vielä melko tuore tuttavuus. He ovat ihastuneet kehnäsienen makuun.
– Se on mieto. Pekka pitää limanuljaskan mausta. Se on hieman sitruunainen ja sopii aasialaistyyppisiin ruokiin. Minulle sen maku ei ole vielä napannut.
Jos Mannervuorien sienisaalis on suuri, niin siitä on jaettu tuttaville, sukulaisille, työtovereille ja esimerkiksi viime vuonna pariskunta ilahdutti Somerolle muuttaneita ukrainalaisia keräämillään sienillä.
Onko kerkolalainen jo kokeillut kantarellisovellusta älypuhelimellaan?
– Satokausisovellusta, johon karttaan on merkitty mustikkapaikat, katselin. Kyllä siellä olivat ne minunkin tietämäni hyvät mustikkamaastot. Joku oli ne sinne ilmoittanut.
Tarja Mannervuori ei lämpene tällaisille sovelluksille.
– En oikein tiedä, tykkäänkö esitellä kaikki hyvät sienipaikkani muille. Siinä menee etsimisen ja löytämisen ilo, kun kaikki valmiina annetaan, pohdiskelee Mannervuori.
