”Anteeksianto voi vapauttaa, mutta joskus se on raskas taakka. Milloin olemme valmiita antamaan anteeksi ja milloin emme? Onko anteeksianto lahja toiselle vai ennen kaikkea itsellemme?”
Anteeksianto koskettaa meitä kaikkia. Se voi vapauttaa, mutta se voi myös tuntua raskaalta vaatimukselta. Milloin olemme valmiita antamaan anteeksi ja milloin emme? Onko anteeksianto ihmisen velvollisuus, vai oikeus, johon ei aina tarvitse taipua?
Kristillinen näkökulma
Kristinuskossa anteeksianto on yksi keskeisimmistä opetuksista. ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.
Ajatus rajattomasta anteeksiannosta voi tuntua lohdulliselta, mutta se voi myös herättää ristiriitaa. Moni kokee, ettei pysty antamaan anteeksi silloin, kun haava on syvä.
Kristillinen yhteisö voi rohkaista antamaan anteeksi, mutta samalla se voi luoda paineen tehdä niin ennen kuin on itse siihen valmis.
Psykologin silmin
Psykologit muistuttavat, että anteeksiantaminen ei ole sama asia kuin unohtaminen tai sovinto. Se on usein pitkä prosessi, joka vaatii aikaa, surua ja jopa vihaa.
Esteitä voivat olla epäoikeudenmukaisuuden tunne, pelko uusista loukkauksista ja haluttomuus altistua samalle kivulle uudelleen. Joskus ihminen antaa anteeksi vasta vuosien kuluttua ja joskus ei koskaan. Molemmat voivat olla oikeita ratkaisuja.
Oma kokemus
En ole täysin antanut anteeksi äidilleni. En märehdi asiaa, ja ymmärrän, ettei hän osannut antaa enempää, koska ei itse ollut saanut. Silti en pysty unohtamaan epäoikeudenmukaisuutta. Tämän kanssa olen oppinut elämään.
Toisaalta eräs ihminen ei ole antanut minulle anteeksi, vaikka tekoni olivat lähtökohtaisesti hyvää tarkoittavia, joskin typeriä. Se on ollut surullista kantaa, sillä anteeksiannon puuttuminen jätti väliimme seinän. Mietin tietenkin, miten olisin voinut paremmin pyytää anteeksi ja niin, että hän uskoo minun olevan pahoillani.
Tämä kertoo, ettei anteeksianto ole aina täydellistä. Se voi olla keskeneräinen, mutta silti tuoda rauhaa. Samalla se muistuttaa, että anteeksianto ei ole yksisuuntainen tie, toisinaan sitä ei saa, vaikka itse niin toivoisi.
Voiko kaiken antaa anteeksi?
Mitä tapahtuu silloin, kun loukkaus on todella suuri. Murha, väkivalta tai syvä petos? Jotkut sanovat, että juuri suurimman pahan edessä anteeksianto on syvimmillään: se ei ole lahja tekijälle vaan vapautus itselle. Toiset taas pitävät tärkeänä oikeudenmukaisuutta; kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, ja joskus anteeksiantamatta jättäminen on itsensä suojelemista.
Opittua vai synnynnäistä
Onko anteeksianto osa ihmisluontoa vai kasvatuksen tulos? Pieni lapsi saattaa luonnostaan pyytää ja antaa anteeksi, mutta yleensä anteeksipyynnön ja annon merkitys opitaan kotona ja kulttuurissa, jossa eletään. Joissakin yhteisössä anteeksipyyntö on arkea, toisissa häpeä ja kunnia estävät sitä.
Lahja itselle ja toiselle
Anteeksianto ei ole kaava, joka sopii kaikkiin tilanteisiin. Se voi olla lahja toiselle, mutta usein se on myös lahja itselle. Ja joskus se, ettei pysty antamaan anteeksi, on hyväksyttävä osa ihmisyyttä. Silti voimme opetella kulkemaan kohti lempeyttä. Itsetutkiskelun kautta ihminen voi löytää ymmärrystä sekä itseään että toisiaan kohtaan. Samalla avautuu mahdollisuus kasvaa ihmisyyteen, jossa anteeksianto ei ole pakko, vaan lahja, silloin kun olemme siihen valmiita.
Anteeksianto ja sen saaminen eivät jää yksityiseksi asiaksi, vaan ne heijastuvat koko elämään. Kun opimme päästämään irti katkeruudesta, mieli kevenee, yhteisöllisyys vahvistuu ja olemme parempia malleja lapsille. Myös oma mielenterveys ja hyvinvointi tasapainottuvat, kun emme kanna turhaa taakkaa arjessa.
Mirja Haankallio