Teksti Jaana Kekki
Sanotaan, että elämä on matka. Mitä pitäisi sanoa matkasta, jonka ensimmäisenä päivänä tulin jo käyneeksi läpi reilusti yli puolet tähänastisesta elämästäni? Reissulla risteilin ajallisesti siksakkia vuosikymmenestä toiseen.
Olen jo pari vuotta suunnitellut pääseväni kiertämään vanhoja kotimaisemia; kaipa sellaisella nostalgisella latauksella, jota omanikäiseni tuntuvat harrastavan. Pyysin kyytiavuksi vanhan talkookaverini. Auton perään pakattiin parin yön omatoimimatkailun vaatimat varusteet ja eväät. Suuntasimme itään.
Ohitse vilahtivat Hämeenlinnan laitamat, enkä juurikaan osannut kaivata noita 2010-luvun loppupuolen kaupunkiaikoja. Yllättäen löysin tosin joitakin vuosia sitten arkistoistani syntymätodistukseni. Sen mukaan olin käynyt siellä syntymässä, kun opettajaäitini oli töyssytellyt bussilla kelirikkoisilla kevätteillä Luopioisista sinne yksityiseen synnytyssairaalaan kuopustaan hakemaan. Avaruutta kaipaava mieleni etsi Hämeenlinnastakin komeat harjureitit, järvet ja marjamaat.
Ajo jatkui. Lammi: uimahalli ja Kapakanmäen tanssilava, jossa tuoksui keväisin karjanlanta ja jonne pyöräilin kaupungista. Evon retkeilyalue, jossa testasin absidilla varustettua telttaa ennen Islannin vaellusreissua 1990-luvun lopulla, ja jonka reunamilla vietin 20 vuotta myöhemmin kaupunkitalon julkisivuremontin takia evakossa pari kuukautta kunnostaen kesämökkiä ja raivaten metsäistä tonttia. Se oli hyvä diili: asuin ilmaiseksi ja sain ruoat mökin omistajilta työtä vastaan. Kaupanpäälle sain erämaisen rauhan ja korviin järveltä kantautuvien kuikkien reviirihuudot.
Eteenpäin maaseutureittiä Vääksyyn. Pysähdyimme kanavalle evästelemään. Tämä oli kauppapaikkani ostettuani Urajärveltä vanhan sotien jälkeen keskushormikaavalla rakennetun pikkutalon, huonokuntoisen, mutta olennaisilta osiltaan terveen. Mukana tuli 2000 neliön laiminlyöty ja umpeen kasvanut kiilamainen tontti.
Tämän talon lumoissa vietin tiiviit remonttivuodet vuosikymmenen 2010-luvun alkupuolella. Peltojen takana näkyivät naapurien talot, lähimpään kauppaan Vierumäelle oli 10 kilometriä tai kuntakeskukseen Vääksyyn vähän enemmän. Pyörämatkan varrella oli Jenkkapirtti.
Mitäs minä kaupoista tarvitsin, omatarveviljelijä, jolla oli hyvä kellari. Ja sähkökäyttöinen pikku kivimylly, jolla jauhoin naapurista ostamani rukiit ja vehnät jauhoiksi. Juurileivät paistuivat arinalla leivinuunissa ja samalla lämpesi lähes koko alakerta ja osin yläkertakin, kun lämpö kohosi rappuja myöten yläaulaan.
Noita aikoja muistelen ilolla. Mielekäs työ tuotti tulokseksi toimivaksi remontoidun nätin talon ja tontin, jota naapurit nimittivät Aurinkokuninkaan puutarhaksi.
Välittäjä kiersi ympäri ensi tutustumisellaan ja sanoi: ”Tässä talossa on hyvä henki.” Myin paikan kolme ja puoli vuotta kestäneen aherruksen jälkeen saaden takaisin kaikki remonttiin laittamani rahat. Nyt katselin sitä peltotiellä hiljakseen ajellessamme ja olin hyvilläni: työni ei ollut mennyt hukkaan, taloa ja tonttia hoidettiin edelleen hartaasti. Se on paikka, joka tarpeen tullen toimii täysin ilman sähköä, mikä näinä arvaamattomina aikoina on jonkinmoinen valttikortti. Puulämmitys, oma kaivo, pihasauna vesipatoineen, kellari, leivinuuni, puuliesi; kaikki ovat arvostettuja asioita.
Vierumäellä palvelee edelleen kauppa ja uudehko huoltoasema kaikkine oheiskonsepteineen isoa aluetta. Urheiluopisto oli ja on varmaan suurin paikkakunnalle väkeä tuova yritys. Siellä kävin kuntotestissä fillarilla Heinolasta, silloisesta kotikaupungistani, saatuani juuri kipsin pois oikeasta kädestä, ja tulos näytti yli 20 vuotta itseäni nuoremman lukemia. Olin viisikymppinen, Heinolasta Vierumäelle kulki valaistu metsäreitti, talvella latu, jota juoksin ja hiihdin edestakaisin, puolimaratonin verran.
Heinolaan tosin päädyin vasta myöhemmin, nyt lähestyin Vuolenkoskea. Olin 2000-luvun alussa juuri ollut hauskalla retrokurssilla, jolla etsittiin maaseudulle uusia asukkaita ja yrittäjiä, ja mielessä siinteli paluu maalle.
Rasittunut sosiaalikentän jokapaikanhöylä tuuletteli ajatuksiaan ja valtasi seuratalon pienen päätyasunnon, jossa asuminen vastasi täysin kaipuuta yksinkertaiseen elämään. Laittaminen piti aloittaa kuuraamisella ja kaiken kummallisen pois nyppimisellä, ja maalaamisen jälkeen alkoi näyttää ihan sievältä.
Vuosien aikana hankin siihen uudet, vanhanmalliset ruutuikkunat, rakensin pienen terassin ja pidin kivijalkatalkoot muonituksineen. Murentunut sota-ajan hiekka- ja kivivaltainen sementti korvattiin harkkopilareilla. Alla ollut kaunis kallio tuli esiin, tosin vielä tässä vaiheessa peitettynä kaikenlaisella romulla, joka oli työnnetty piiloon vanhan umpinaisen kivijalan taakse. Pulloja ja säilykepurkkeja kertyi kolme isoa jätesäkillistä.
Rakensin piharakennusrivin maalattiaiseen välitilaan toimivan, lämpöeristetyn puuverstaan, jossa tein uniikkeja nukketaloja. Pihasaunaan tein uudet lauteet ja pukuhuoneeseen kauniskuvioisen laattalattian. Ulkovessan, puuliiterin ja varaston lahot ovet korvasin tekemilläni kalanruotokuvioiduilla paneeliovilla ja maalasin kulahtaneet seinät punamultavärillä.
Pyykki peseytyi pulsaattorikoneella, kantovesi kulki sekä keittiöön että saunaan. Ulkovessan alusista raivasin pois monta kymmentä kerrosta vanhoja keinolannoitesäkkejä ja kokonaisen sian puhtaaksi kalutun luurangon. Seuratalon pihapiiri kohentui nurmikolla, istutuksilla ja alarinnekaistale salaisella puutarhalla, jonne veivät rinneraput ja josta keräsin marjoja, kriikunoita ja pienen kasvimaan tuoreita antimia.
Miltä näytti nyt? Eihän siellä kukaan enää asu. Jonkinlaisena kokoustilana toimii vanha kamarin ja keittiön käsittänyt kotini, eikä verstaassakaan kukaan vietä talvipäiviä aamupimeästä iltapimeään, flow-ilmiön vallassa nikkaroiden ja luoden uusia pienoismaailmoja. Komea lankkulattiani oli peitetty ankealla muovimatolla. Ikkunasta kurkin ja menin pois.
Puolen tunnin mittaiseen pysähdykseen mahtui tuo luova ja tekevä neljän vuoden mittainen rupeama. Muistan tilanteen: tein nättiä lauta-aitaa saunan näkösuojaksi viereiselle tontille nousseeseen alati keskeneräiseen taloon päin. Heilutin lekaa nuijiakseni järeät kyllästetyt tolpat kangella kiviseen maahan tekemiini reikiin, kun muutamia kylän miehiä kertyi puuhaa katselemaan. Yksikään ei uskaltanut tulla kolmekymmentä metriä lähemmäs… Vaarallista touhua?
Lähestyimme Kouvolaa, nyt nopeinta reittiä. Fillarilla poljin aikoinaan rautakauppa-asioille Kouvolaan pienempiä hiekkateitä, Iitin kirkonkylän kautta. Matkaa kertyi liki sata kilometriä yhteensä mennen tullen, mutta mitäpä ei tekisi saadakseen juuri tarvitsemansa ruuvit, hiomapaperit ja sahanterät. Iitin päiväkotiin päätyi myös yksi verstaassa tekemäni nukketalo sisustuksineen ja tarinoineen; toinen sai sijansa kotikylän päiväkodista.
Iitissä oli myös retrokurssin aikainen toinen harjoittelutilani. Vanhan maatalousoppilaitoksen kasvatti kun olin, pyörittelin isoa lypsykarjaa ja mittavia maatalouskoneita puimuria myöten.
Kouvola oli ensi etappina itsenäisen elämäni matkalla, joka alkoi reilut 25 vuotta sitten. Mutta oli se myös koulutaipaleeni ihan ensimmäisen vuoden näyttämö 1960-luvulla, sellaisena jo muisteluksen väärti. Nyt kaupungin liepeillä, hulppealla omakotialueella, asui poikani perheineen. Vierailu oli tiivis ja lyhyt. Halaukset ja kiertokäynnit ehdittiin, ja vaikka poika tarjosi yösijaa, jatkoimme matkaa varattuun majoitukseen entiselle koululleni Anjalaan.
Tämä poika, kuopukseni, syntyi asuessamme MAOL:n henkilökunta-asunnossa nimeltään Tammela. Se oli museoviraston suojeluksessa oleva hirsitalo kartanomuseon puiston laidalla. Hän nukkui päiväunia avokuistilla vaunuissa ja kesällä etupihan tammen alla, jonka oksaan olin ripustanut mobilen. Nyt tuo tammi oli 40 vuotta järeämpi, ja talon takana kartanopuiston komea Kuninkaantammi, kaksihaarainen 500-vuotias vanhus, oli päässyt tiensä päähän ja romahtanut suureksi osaksi maahan, vain pari oksaa oli enää elossa.
Kun varasin soittamalla (upeaa, jokin toimii vielä livenä!) majoituksen nykyisestä Nuorisokeskuksesta, en tiennyt, missä entisessä oppilasasuntolan solussa se olisi. Tuttuja olisivat olleet kaikki, tosin itse koulun vähemmistöä edustavana tyttönä en omilla sisäoppilasvuosinani päässyt niihin asumaan, vaan meidät majoitettiin päärakennuksen yläkertaan, lähelle valvovaa rehtoria ja tiukkaa kotitalousopettajaa, jotka asuivat perheineen siinä vieressä.
Sain nauttia 1970-luvun loppupuolen vuosina opiskelijan eduista talossa, joka nyt palvelee monipuolisena säätiön omistamana kulttuurinsuojelupaikkana ja erilaisten leirien ja aktiviteettien tarjoajana. Avaimen majoitukseen sai hakea kivimakasiinissa toimivasta kahvilasta. Yllätys oli suuri – pääsimme Tammelaan.
Tyttäreni muistavat jokaisen lattialankun narahduksen, ahtaassa keittiössä vieraiden kanssa pirtinpöydän ääressä juhlitut synttärit, vintin kesähuoneen kummitukset ja pihan lumileikit. Itse muistan iloni siitä, että pääsin nuoren perheeni kanssa asumaan ja töihin vanhaan opinahjoon, jossa kunnioitettu rehtori edelleen asui samassa isossa päärakennuksessa yläkerran asunnossa kuin ennenkin.
Vuosikymmen myöhemmin oma perheeni asui siinä, mutta se on jo toinen tarina. Sieltä aikuistuvat tyttäreni lensivät maailmalle ja poikakin seurasi perässä. Ja minä seurasin elämää pääkaupunkiseudun työkentältä käsin.
Vanhasta kodista olivat jäljellä vain omat muistot. Tammelassa olivat puhaltaneet uusiutumista vaativat tuulet, tosin täälläkin remonttia oli tehty vanhaa vaalien ja arvostaen. Talon henki oli pysynyt osin samana. Vintinraput oli purettu pois; syynä ehkä ison kamarin katossa selvästi näkyvä pussitus alaspäin. Silloisesta toiveiden täyttymyksen kylpyhuoneesta oli kaakeloitu moderni ja ylellinen, ja seinän takaisesta naapurin asunnosta oli lohkaistu mukaan tila pieneksi sähkösaunaksi.
Päivän kuvat kulkivat mielessä, ja itse kuljin puoliksi poissa, entisissä ajoissa. Tapasin rakkaan entisen naapurini, nyt ehkä viimeisen kerran. Kuka tietää, saanko vielä kyytiä sinnepäin ja saako 83-vuotias ihana Anne vielä leskenvuosia lisää. Vaihdoin kuulumisia sattumalta kohtaamani lasten sedän vaimon kanssa, joka kyllä tunnisti minut ja tuli kädet levällään kohti: – Jaana!
Sijasin vuoteen itselleni entiseen pieneen keittiöön, josta oli nyt tehty kapoinen makuukamari, ja laitoin iltaruuan uudessa keittiössä, jossa ennen luin tyttärille unisatuja ja kerroin omia tarinoita Sinihilkasta ja Punahilkasta. Laitettiin sauna lämpiämään.
Yllättäen löysin itseni makaamasta mukavalla kulmasohvalla, kaukosäätimen kapula kädessä, katsellen Rukajärven tie -elokuvaa. Kuin joskus ennen. Aika aikaa kutakin, tuumin mielessäni. Jos yhdessä päivässä voi elää jopa viisikymmentä vuotta, mitä vielä ehtiikään?
Somerolle palasin nykyaikaan. Puolukkajahtiin kulkiessani autoin sympaattisen ruokarobotin korkean kanttarin ylitse jalkakäytävälle ja sain kaunisääniset hymyä nostattavat kiitokset ja hyvän päivän toivotukset. Ei hassumpaa, tulevaisuutta jo eletään.
Jaana Kekki
