Uitan kättäni viljan joukossa. Se on juuri puituna traktorin peräkärryssä. Jyvät soljuvat sormieni lävitse, vaikka yritän sulkea ne kämmeneeni.
Kuivurin räystään alla on pääskysen pesä. Ne tekevät lähtöään ja tulevat keväällä takaisin.
Tulevathan!
Vanhan uskomuksen mukaan, jos pääskyset lähtevät lopullisesti, tulee talon väellekin lähtö.
Katson peltoja, joita ei ole vielä puitu, niiden lainehtivaa kultaa. Mieleni on musta.
Tällä paikalla on viljelty maata 400 vuotta, todennäköisesti paljon kauemminkin. Tämä tila on ollut saman suvun hallussa 150 vuotta. Isältä pojalle, isältä tyttärelle. Meidän paikkamme historian lehdellä on jäädä sen viimeiseksi riviksi.
Ei tätä voi perinnöksi kenellekään jättää. Ei lapsille voi vilpittömästi suositella maanviljelijän työtä.
Velvollisuudentunto ei elätä. Ei se ole elättänyt meitäkään. Olemme kaataneet metsää, myyneet puuta, jotta velat on saatu maksettua. Se on tehnyt meistä kaupunkilaisten silmissä ilmastorikollisia. Kognitiiviseksi dissonanssiksi sitä kutsuvat (naurahdus).
Olemme tehneet työtä tilalla ja tilan ulkopuolella. Se on tuplannut työtuntimme ja vienyt terveyden. Yhtäkään uutta työkonetta ei tilalle ole investoitu kahteenkymmeneen vuoteen.
Emme me ole tätä järjestelmää luoneet. Kaikki haluavat syödä suomalaista ruokaa, mutta kukaan ei halua maksaa siitä. Tukea ei saisi maksaa, koska se vääristää kilpailua ja on epäreilua muita yrittäjiä kohtaan. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sen kauemmas se minulta pakenee.
En minä tiedä, mistä sinä leipäsi jatkossa saat. En tiedä, mihin kaikki on menossa.
Niin kauan kuin en tiedä, minä uitan kättäni viljassa. Elän tässä. Elän tästä.
Emmi Ali-Yrkkö
luokanopettaja,
maanviljelijän vaimo