Pitkä tummanruskeaksi maalattu talo Häntäläntien varressa seisoo ryhdikkäänä, katsellen ikkunoistaan kohti alapuolellaan olevaa peltoaukeaa, sekä niiden takana jossakin historiassa muovautuneita Häntälän notkoja.
Tähän paikkaan se on aikanaan hyvin naulattu. Niin hyvin, että sen säilyttäminen kohosi tärkeäksi talon nykyisille omistajille, lähtien vuodesta 2011.
Taina ja Veikko Laihinen ovat Sauvosta, jossa paikallinen Sauvon Sähkötarvike on merkittävä tekijä rakentamisessa. Vuonna 1963 perustettu, viime syksynä 60 vuotta täyttänyt liike toimii talotekniikka-alalla, työllistäen nykyisellään 15 henkeä, kun työntekijöitä parhaimmillaan oli 20.
Yrityksen kivijalkoja ovat sähkö, lvi ja tietotekniikan kokonaisratkaisut yrityksille, julkishallinnolle ja oppilaitoksille. Omistajia on nykyisin kolme heidän lastaan: Mikko ja Olli Laihinen sekä Maija Manninen.
Sukutaulu juhlien ”osviittana”
Nyt keväällä 2024 talo seisoo hienoisesti ”juhlien jälkimainingeissa”. Isossa salissa seisoo ylimääräisiä pöytiä, joissa vieraita kestittiin viime syksynä. Oli valkoiset liinat ja pöydät koreina.
Juhlat olivat ensimmäinen varsinainen ”pysähdys”. Oli tehty iso remontti, minkä jälkeen kaikki pantiin sisältä nätiksi. Sai katsoa ja nauttia lähisuvun kera.
– Ne olivat äitini Anna-Liisa Kalliolan (os. Kaivo) 90-vuotispäivät. Isä ja äiti omistivat tämän ja äitini oli asunut täällä nuoruutensa, Taina Laihinen aloittaa.
Talo oli jo Kallioloiden vapaa-ajan asuntona. Hekin olivat Sauvosta.
– Äitini on yksi kahdeksasta sisaruksesta, heistä toiseksi vanhin. Minä olen syntynyt Somerolla, asuin Pärnämäessä ja olin 4-vuotias muuttaessani Sauvoon.
Löytyy sukutaulu, joka oli seinällä juhlien aikaan. Lapsia on syntynyt ja nimiä on tullut niin, etteivät vieraat ilman pitkää nimitaulua olisi pysyneet ”perässä” menneitä aikoja juhlassa muistellessaan.
Taina Laihinen on tottunut lapsesta asti käymään usein Somerolla. Siksi Häntälä on hänelle tuttu ja rakas. Sellaiseksi se on muodostunut myös puolisolle. Isä Into Kalliola jo aloitti remontoimisen hankkiessaan Ali-Naulan.
– Hän tykkäsi tehdä käsillään kaikkea, hänenkin ammattinsa oli sähköurakoitsija, Veikko Laihinen jatkaa.
Vaimollekin hankittiin ”moottoripyörä”
Veikko Laihinen oli ennen viittäkymmentä ostanut moottoripyörän.
– Taina sanoi, että kyllä hänkin haluaa itselleen sellaisen ja niin me ostettiin hänelle tämä. Mutta on tämä tullut hieman kalliimmaksi kuin kaksipyöräisen pitäminen.
Talossa oli aloittaessa ”noin 60 vuoden korjausvelka”. Piti korjata salaojista saakka.
Koska sauvolaisia ollaan, veri veti hankkimaan tutut urakoitsijat.
– Hirsiveisto J. Jokinen teki ulkokuoret ja timpurintyöt ja myös laattamies oli Sauvosta; samoin kivijalan korjaajat, ja maalarikin. Täältä päin ovat tulleet maanrakennusurakoitsija Kuusjoelta ja ulkokaton maalari Somerolta.
Moni asia talossa on pidetty ”vanhaan malliin”, entisellään, mutta toki esimerkiksi sähkö- ja lvi-työt on ammattiylpeyden velvoittamina pantu uusiksi. Suurimmat työt eivät tietysti edes näy, kuten moni remontin tekijä on kantapään kautta oppinut.
Ne jäävät piiloon. Ovat laajoja ja teettävät isoja työmääriä, mutta eivät samalla tavalla näy, eivätkä ulkopuolisen silmissä kumarra taikka tuota kunniaa tekijälle.
Tunnelmallinen mamman kamari
Salin lattiassa on leveät, yli 20-senttiset lankut, ja samanmoista on katossa. Ne tuovat näköä talon toisen päädyn kokoiselle salille. Toisessa päädyssä on vastaavasti samankokoinen tupa. Sillä tapaa ennen ”pruukattiin” tehdä, eli oli tapana rakentaa.
Huonekalut ovat kuin kirjo menneestä ajasta. Salissa on korkea, valkoinen kakluuni, jonka ylimmät ”kivet” ovat koristeellisia. Uunin vieressä on vanha puuarkku. Niitä taitaa olla edelleen paljon jäljellä.
Kulku salista käy seuraavaksi niin sanottuun ”mamman kamariin”, johon johtaa myös toinen talon kuisteista – se ”juhlasisäänkäynti”. Mamman kamarissa on sängyn lisäksi pöytä ja pari mustaa, punaisella kankaalla verhoiltua tuolia.
Ne edustavat samaa, niin sanottua Paischeff-tyyliä. John Paischeff myi ja maahantoi 1800–1900-luvun taitteessa uusrenessanssihuonekaluja Pietarista ja Tallinnasta. Hän kauppasi niitä omassa liikkeessään maaseutu- ja kaupunkikoteihin.
Yksi mamman kamarin sisäseinistä on hirttä. Se säilytettiin näkyviin ainoana, jotta voi nähdä, että kyllä talo hirttä on. Sillä seinällä on vanhoja työ- ja tarvekaluja.
– Kun vinttiä siivottiin suurtehoimurilla, niin kaveri lopuksi kysyikin, että onko täällä ollut teurastamo seppä. Kun esimerkiksi hevosenkenkiä ja sian kylkiluita oli vintillä vaikka kuinka paljon. Ehkä ne kaikki laitettiin talteen tuottamaan onnea, Laihiset jo nauravat.
Ennen vanhaan maalla oli tapana, että mitään ei heitetty pois. Kaikki säästettiin ”nurkkiin”.
– Isä eli juuri sitä aikaa ja teki valtavasti työtä, vaikka talkooapu olisi ollut tarjolla ystäväpiiristä useamminkin. Mitään ei heitetty pois, vaan hyödynnettiin tai varastoitiin. Heillä oli aikaa tulla sieltä Sauvosta tänne.
Talo, joka on tarinoita tulvillaan
Ihan jokaiselle huoneelle löytyy täällä tarina.
– Taina yhdessä vaiheessa sanoi, että nyt kun on saatu ulkokuori vähän semmoiseen kuntoon, että siinä voi olla, niin eiköhän voitaisi tehdä pieni pintaremontti tuohon vessaan.
Työhön ryhdyttiin ja huomattiin, ettei kyseessä ollutkaan ”pintaremontti”. Löytyi lahonneita rakenteita niin, että kaikki piti purkaa pois. Myös vessan viereisestä keittiöstä.
– Ja kun suurtehoimurin kanssa mentiin, niin kaveri putosi lattian läpi. Oli pakko repiä kaikki irti, tukihirsiä myöten ja tehdä uusiksi. Hirsiveistäjä löysi sentään paikkoja, mihin uusi rakenne pystyttiin kiinnittämään. ’Tähän minä perustan koko homman’, hän sanoi.
Edelleen on säästetty monta asiaa. Huoneessa aiemmin ollut vanha puuliesi/-hella on nyt tuvan puolella, nykyisellään koriste-elementtinä.
Viemäriputkena oli käytetty ”kurttu-putkea”, siis muovista salaojaputkea, mutta ilman reikiä. Sekin oli tosin toiminut! Oli monta asiaa, mitä piti kokonaan korvata uusilla materiaaleilla ja osaamisella.
Vessan yhteydessä oli ennen sauna, nyt on vain suihkunurkkaus. Keittiö ja WC on uusittu ja nykyaikaistettu.
Vintti on myös remontoitu. On lattialaudat, että pääsee kulkemaan. Ja on kesähuone lastenlapsille, jossa on paljon vanhoja leluja, nukkeja ja puisia autoja. Värikästä.
Ulkokatto näyttää olevan hyvässä kunnossa. Päreet on jätetty tiilikaton alle, joka on laitettu ennen kuin on ollut ”viimeinen pakko”. Ne on laitettu heti päreiden perään.
– Mutta oli siitä vintistä aikanaan tyhjentämistä. Kaikenlaista tavaraa.
Koko talohan on aikanaan siirretty hirsi kerrallaan naapurustosta. Sen jälkeen se oli alkanut hiljalleen vuosien saatossa täyttyä uudelleen.
Ulkona ensin, sitten sisällä
Tosi paljon täällä on tehty.
– Ensin laitettiin ulkokuori, vaihdettiin kaikki ikkunat ja ovet ja ulkovuoraukset. Maalattiin katto ja korjattiin kivijalkaa. Laitettiin uudet salaojat ja sadevesiputket, viemärit ja jätevesijärjestelmät, sähkötyöt ja muut systeemit.
– Ja sitten me korjailtiin osa sisätiloista. Hirsiveisto joutui vaihtamaan eteläpäädystä hirsiä, koska vanhat olivat lahoja, Veikko Laihinen luettelee.
– Kun kerran tekee, niin tekee sitten kerralla kunnolla!
Mitä kivijalalle tehtiin?
– Siellä oli siirtyneitä kiviä ja muuta. Kaksi perinnerakentajaa väänsi kanki-ja-mies -periaatteella kiviä pois, putsasivat, käänsivät suoraan ja väänsivät ne taas takaisin. Salin nurkkaa piti korjata eniten. Viimeksi vielä saumattiin välit.
Oma ”nuoriso-osasto” kaivoi talon alta pois vanhaa, routinutta maata. Iso kumpare nousi pihalle ämpärien tuomana!
– Sitten laitettiin kangas pohjalle ja puhallettiin sepelit päälle. Sen jälkeen tulivat taas perinnerakentajat paikalle, vahvistivat alaosaa pitkittäisillä tuilla – palkkeja vaikka kuinka paljon.
Tilaa mennä ja vipeltää
Koska Laihisilla on kuusi lastenlasta, pitää isovanhempien järjestää heille yöpymispaikat. Vanhin on 13 ja nuorin 8-vuotias. On siinä seuraa toisistaan! Ja Ali-Naulassa on tilaa mennä ja vipeltää.
– Mukavaa porukkaa. He tulevat toimeen keskenään, Veikko Laihinen arvioi.
Albumeissa on kuvia – voi sitä riemua Ali-Naulan pihasaunassa ja puutarhassa. Lapset nauttivat ulkosaunasta, piha-ammeesta, lumesta ja leikeistä. Notkoissa on hyvä laskea.
– Täällä on aina itsellekin tutkittavaa, vanhoja tavaroita ja muuta. Kun menee vinttiin, niin siellä on muun muassa vanhoja lehtiä, Taina Laihinen vertaa.
Tänne on helppo tulla. Lämmitykset hoituvat kännykän avulla taloautomaatiolla.
Uutta jo suunnitellaan. Pihapiiriin tehdään uusi autotallirakennus, kunhan puustoa saadaan kaadettua rakennuksen edestä.
– Pitää olla edellytykset, jos kuitenkin joskus haluaa muuttaa tänne asumaan. Saa auton säilytykseen ja pääsee jotakin tekemään huonommallakin säällä.
Vaikka eläkeikä tuli täyteen, on Veikko Laihinen jatkanut viljankuivaamojen, öljypolttimien sekä sähkö- ja lvi-töiden ja -suunnitelmien tekoa oman uuden firmansa nimissä, jonka hän perusti luovutettuaan Sauvon Sähkötarvike Oy:n lapsilleen.
Mutta kun tänne lähtee, tuntuu, että on heti vapaalla.
– On samanlainen tunne, kuin olisi mökki saaressa. Se on oh-hoijaa, kun lähdet rannasta – nyt ei enää koske tämän maailman murheet.
Tämä on lepopaikka, vaikka täällä onkin tekemistä.
– Olen ollut nyt kolme vuotta eläkkeellä. Ja olen huomannut sen, miten paljon mukavampaa se työnteko nyt on, kun ei ole pakko sitä tehdä, Veikko Laihinen vakuuttaa.
Fakta: Ali-Naula
- vuonna 1732 jaettiin Ali-Naulan kantatila kahteen osaan, Ali-Naulaan ja Yli-Naulaan, joista molemmista lohkottiin vuonna 1799 ja 1804 uudet, Naula-nimiset osatalot
- Häntälän kylämäen etelärinteellä sijaitseva Ali-Naulan harkkokiviperustainen ja hirsirunkoinen päärakennus lienee peräisin 1800-luvulta
- rakennus on korjattu täysin vuonna 1911, sen julkisivut on vuorattu vaihdellen vaaka- ja pystyponttilaudoituksella, joiden muodostamia laudoitusvyöhykkeitä erottavat toisistaan vaakalistat
- asuinhuoneiden ikkunat ovat T-jakoiset ja talon satulakatto, jonka kaakkoisfasadissa on kaksi ikkunallista poikkipäätyä, on katettu tiilillä, rakennuksessa on seitsemän huonetta
- paikallishistoriallisesti ja maisemallisesti merkittävä rakennus on säilynyt hyvin 1900-luvun asussa
- Ali-Naula kulki talonpojalta toiselle, kunnes 1877 Fredrik Fredrikinpoika Naula ja hänen vaimonsa Matilda Katharina Stefanintytär myivät talon Perttelistä tulleelle Kustaa Jaakko Kaivolinille, emäntänä hänellä oli Vilhelmiina Mikontytär
- he pitivät taloa vuoteen 1907, jolloin tila siirtyi pojalle Kustaa Adolfille ja hänen puolisolleen Sofia Elina Leinolle
- heidän poikansa Eero Kaivo, emäntänä Helmi Kaivo (os. Kankare) isännöivät Naulaa vuoteen 1964, minkä jälkeen tila oli perikunnan hallussa vuoteen 1977, jolloin se jaettiin perillisten kesken
- vuosina 1977–2011 Ali-Naulan omistajina olivat vävy Into Kalliola ja Anna-Liisa Kaivo. Viimeisessä omistajanvaihdoksessa 2011 omistajiksi tulivat vävy Veikko Laihinen ja Taina Kalliola, jotka ryhtyivät suuresti korjaamaan, säilyttäen vanhaa mahdollisimman paljonLähteet: Kaarin Lehtonen: Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta, Varsinais-Suomen Rakennuskulttuuri 1990 ja Leeni Tiirakari & Manu Kärki: Kyläkierros, Amanita 2016
