Ammunnan tuloksellisuutta luo harjoittelun laatu ja määrä. Somerolaisella Minea Terkolalla kumpikin on hanskassa – huippuluokkaa.
Hän voi radalla harjoitella kevyesti kuusikin tuntia putkeen, ilman että keskittyminen herpaantuu. Valmentamiseen on ansioituneesti paneutunut isä Janne Terkola , joka on ollut Salon Seudun Ampujissa 30 vuotta, ja jota tytärkin edustaa.
Minea Terkola on valittu vuoden nuorten maajoukkueeseen. Tiedossa on siis kisamatkoja ulkomaille.
Isä vetää vastuuvalmentajana Suomen Ampumaurheiluliiton Talenttiryhmää , joka on tarkoitettu kansalliselle ja/tai kansainväliselle huipulle tähtääville kivääri- ja pistooliampujille. Tekemiset ja tähtäimet osuvat yhteen heillä kummallakin.
Kerttulin urheilulukion kolmannella Turussa oleva Minea Terkola aloitti kirjoitukset viime syksynä. Tänä keväänä työ jatkuu, ja ensi syksynä vielä kolmannen kerran. Lakin ”haku” koululta on ensi talvena.
Aikeissa on kuusi ainetta ja helpointa on filosofia. Ajatuksissa on yliopiston luokanopettajakoulutus, johon suuntaan ”tähtäin” on ollut ala-koulusta asti.
– Lapset ovat olleet Minealle tärkeitä. Hän on ollut seurakunnan isoisena pitkään ja tykkää siitä paljon, valmentajaisä kertoo.
Tunteenpalolla
Turussa on hyvät treeniolosuhteet, mikä ensi syksynä saa jatkoa Puolustusvoimien Urheilukoulusta. Treenaamiseen hän on aina paneutunut suurella tunteenpalolla, intensiivisesti ja ahkeruudella.
– Olen Turussa joka päivä radalla. Useimpina päivinä kaksi kertaa – ennen koulua ja koulun jälkeen. Nyt kun koulupäiviä on ollut neljä tuntia viikossa, voin olla radalla koko päivän. Käyn siinä välissä vain syömässä. Minä vain ammun! Minea Terkola jo ilostuu.
Radalla hän viipyy kerrallaan 2–6 tuntia. Huolella ja itsekurilla.
– Se on asia, joka Minealla toimii. Hänen ei tarvitse miettiä, että jos on kaksi asiaa, hauska tai ammuntaa eteenpäin vievä, hän valitsee aina jälkimmäisen. Siksi koska se edistää hänen tavoitteitaan, Janne Terkola kommentoi.
– Vaikka elämä on muutakin kuin ammuntaa, se menee hänellä kaikkien pienempien asioiden ohi. Sitä olen isän roolissa koittanut välillä vähän jarruttaa. Ammunnastakin kuuluu joskus pitää hetki vapaata!
Valmentajan perustelu on, että siten voi ampujana kehittyä edelleen paremmaksi. Tytär nyökkäilee vieressä.
Pianon ääreen
Ammuntatreenien, radalla olon ja kilpailujen ohella ammuntaa vievät eteenpäin fysiikkatreenit – jossain määrin myös lepo.
– Kun on treenannut tarpeeksi – tai paljon, eihän se tarpeeksi ole ikinä – tarvitsee myös joitain iltoja vapaaksi. Joskus, mut harvemmin. Joskus…, Minea puntaroi miettien.
Valmentajaisä luonnehtii kivääriammuntaa lajina passiivikseksi, jossa kunto ei suoraan lopu. Väsymys ei ole fyysistä, vaan enemmänkin henkistä, jota ampuja itse ei välttämättä huomaa, mutta jonka vierellä olevat havaitsevat.
Jos väsymyksestä seuraa äksyilyä tai vastaavaa, pitää tehdä jotain muuta.
– Käyn kävelylenkeillä, ja kesällä rullaluistelen. Myös lukeminen, musiikin kuuntelu ja pianonsoitto ovat tärkeitä.
Vaatimattomasti hän luonnehtii soittavansa ”silleen vähäsen pianoa”, mutta on käynyt musiikkiluokkaa 6 vuotta ja oli Musiikkiopistossa.
– Osaan lukea nuotteja, mutta ei se vedä vertoja sille, että kävisin soittotunneilla. Soitan seurakunnan veisuja. Kotona ei oikein ole muita nuotteja kuin veisukirja. Ne on kummiskin kivoja, Minea Terkola hymyilee taas.
Soittamiset liittyvät samaan suuntaan ammattitähtäimen kanssa. Luokanopettajan on hyvä osata soittaa. Liittyy myös seurakunnan nuorisotyöhön, minkä toiminnassa hän on paljon.
Alussa
Millä tasolla Minea Terkola, 18, olet nyt ampujan uralla?
– Hyvin alussa eli huippuampujan uralla olen alkutaipaleella. Yhden isoimman tavoitteen olen saavuttanut, joka oli pääsy maajoukkueeseen. Siitä on silti vielä pitkä matka mun oikeisiin, isoihin tavoitteisiin.
Ilmakivääri on päälaji, pienoiskivääriä hän ampuu vuosittain muutamia kisoja. Se tuo vaihtelua – pysty- ja asentoampumisineen sekä ulko-olosuhteilla.
Tänä vuonna Euroopan mestaruuskisoihin on lähdössä hyvin pieni joukkue, joten ensi vuosi on ”listan” seuraava tähtäin.
– Ensi vuonna sitten finaali, mitalit ja voittaminen. Ja sen jälkeen, tai samaan aikaan, toiset isommat kisat, Terkola toteaa hyvin päättäväisenä.
Viimeiseksi hän kisasi hyvällä tuloksella Tšekin Plzenin GP:ssä, sillä aluemestaruuskisoja hän ei oikein enää laske. Sillä haettiin nuorille kansainvälistä kisakokemusta, ja samalla ne olivat MM-näytöt. Naisten sarjat koittavat 21-vuotiaana.
Mun juttu
Eteenpäin pääsyn vastauksena on jatkuva treenaaminen, työskentely menestymisen eteen.
– Viime vuonna Minea teki tosi hyvin työtä, ampuen yli 30 000 laukausta, mikä on Suomen mittakaavassa tosi hyvin. Toteutamme 5-vuotissuunnitelmaa, jossa edellinen osuus loppui maajoukkuevalintaan. Alkanut kausi huipentuu 2028 EM-kisoihin naisissa ja mitaliin niissä.
Henkisessä valmentautumisessa tärkeää on valmentajan ja valmennettavan vuorovaikutus.
– Paljon ajatellaan, että mentaalivalmennuksella saadaan korvattua suoritustekniikkaa, kun haetaan kilpailuvirettä ja viimeistä säätöä. Meillä lähestymistapa on, että ammuntaa edistetään tekniikalla ja suoritusmäärällä. Kun niitä tehdään paljon, niin henkinen puoli paranee kilpailupaineen vähetessä.
– Se on tuttua, mitä tehdään. Tunteille ei ole sijaa, kun sitä tehdään niin paljon, Janne Terkola selvittää.
Toisto on aina toiminut Minea Terkolan kohdalla. Hän ampuu selvästi enemmän kuin ikäisensä.
Kun kysyy, mihin hän ihastui aloittaessa 8-vuotiaana ampumakoulun, niin vastaus on: ”Kaikkeen”.
– Tuntui, että kaikki loksahti paikoilleen. Kivääri on se mun juttu. Sai rauhassa istua ja tehdä omaa juttua. Ampua, eikä tarvinnut ajatella tai murehtia mitään muuta. Se oli vaan niin kivaa!
Keskity hetkeen
Janne Terkolan mukaan ammunta sopii ihmisille, jotka pystyvät olemaan ajatustensa kanssa kaksin. Kaikki eivät voi olla hiljaa itsekseen, mutta ammunnassa pitää. Toisille sopii joukkuelajit, joissa saa mennä, huutaa ja tehdä koko ajan jotain.
– Koko laukaisuprosessin ajan, siinä hetkessä kun nostetaan ase tuelta ja mennään taululle, siihen asti, että se ase on takaisin tuella, pitää olla keskittyminen.
Minea Terkola kertoo kisoissa usein katsovansa laukauksien välissä ihmisiä, ketä on ampumalinjan takana, kuuntelevansa heidän keskusteluitaan, katsovansa ehkä taululta, mitä muut ovat ampuneet, niitä laskien.
Heidän mielestään ei voi ”käskeä” keskittymään koko kilpailun, sen tunnin ajan.
– Katson ympärillä olevaa tosi tarkkaankin, mutta just sillä hetkellä kuin ammun ja nostan pyssyn, niin sen laukaisuhetken keskityn vain siihen. Ehkä muu aika auttaa keskittymään siihen yhteen, lyhyeen hetkeen, kun kaiken muun ajan antaa luvan itselleen seurata muuta.
Tuki tarpeen
Maajoukkueleirejä on kerran kuussa useampipäiväisinä, ampama-aika yleenä 8 tuntia, joiden jälkeen on fysiikkatreenit. Alue- sekä Talenttiryhmän leirit mukaan lukien leirejä kertyy vuodessa yli 20.
Yhteistyökumppanien löytäminen on noussut uusimmaksi tavoitteeksi.
– Tällä tasolla laji alkaa viemään ajan lisäksi vähän myös rahaa. Sanotaan näin, että puvussa on paljon tyhjiä sponsoripaikkoja, Janne Terkola houkuttaa.
Hyvä määrä voisi olla noin viisi yhteistyökumppania. Instagram -tili on jo etsintääkin varten luotu. Puvun, aseen ja panosten lisäksi isoimpia kulueriä on matkustaminen.
Poliittinen tilanne on jo tuonut lisää ampumaratoja Suomeen ja kannanottoja, että kaikkien suomalaisten tulisi osata ampua.
