Ahtautta olisi piisannut kahteenkin huoneeseen. Vanhin lapsista Lauri oli vasta 9-vuotias, kun äitini syntyi. Yhdeksänhenkinen perhe, tässä vaiheessa. Myöhempinä vuosina synnytti isoäitini Amanda Paju vielä 6 lasta lisää. Yhteensä 13, viisi tyttöä ja kahdeksan poikaa.
Niilo -isä oli kylämylläri, asuinpaikkaansakin kutsuttiin Mylläriksi. En tiedä oliko mökki oma vai kylän talojen rakentama ja omistama. Ainakin mökki sijaitsi kylän talojen yhteismaalla, niin kuin myllykin. 1840-luvulla rakennettu. Vastineeksi asumisestaan mylläri jauhoi talollisten viljan.
Suuri oli Myllärin perhe. Jostakin niukka leipä kuitenkin löytyi. Talvisilla metsätöillä ja etenkin kesäisillä muurauksilla. Joku elikkokin oli. Kummasti vaan puhtia riitti vielä uudenkin mökin rakentamiseen, joskus 1920-luvulla. Vai nousiko hirsimökki talollisten talkooapuna?
Lapsuudestaan ei äiti paljonkaan kertonut. Olisi varmaan kertonutkin, jos silloin alle neljäkymppisenä olisin ymmärtänyt kysellä.
Toisiaan auttaviksi oli lasten pakostakin kasvettava. Miten olisi äitinsä muuten jaksanut, pihattotyöt ja kaikki. Ainakin 9 lasta ollut samanaikaisesti kotona. Uskovainen ja lämminhenkinen koti antoi kuitenkin kestävät eväät elämälle.
Ansioon lähdettiin kohta kansakoulun jälkeen. Rippikouluiän lähestyessä äiti muutti ihan pitäjän keskustaan, Joensuuhun. Pääsi sisäpiiaksi Kilpelän kauppaan. Sieltä kävi rippikoulunkin. Kilpelän jälkeen suunnaksi tuli Rautelan kylä. Sisätyöt vaihtuivat navetta- ja peltotöihinkin.
Siinä 1930-luvun ”kiertolaiselämässä” törmäsi tulevaan mieheensä, Lauriin. Yhdessä kiertelivät niin Vikstedit, Suutelat kuin Mäkiniemetkin. Siinä riitti maaseudun mökkiläisten nuorille työtä, kortteeria, seuraa ja joskus hauskanpitoakin.
Kihlat ostettiin elokuussa 1938. Kilpelän salissa otettiin Katrista ja hänen Lauristaan oikein arvokkaan oloinen valokuva.
Jossakin vaiheessa saivat yhteisen muonamiesasunnon Knaapin sahapytingistä. Tuli syksy 1939. Talvisota kutsui Laurin 13.9. Nopea vihkiminen ilman sen kummempia häitä tai vihkikuvia. Katri Pajusta tuli Siltasaari . Kaikesta päätellen nuo kohtalokkaat hetket ovat kuitenkin mahdollistaneet minun elämäni alun.
Isäni palasi talvisodasta elävänä ja eheänä. Oli tukena äidilleni, kun esikoisensa syntyi 30.6.1940, sotien välillä. Vuoden päivät saivat nauttia perheonnestaan, kunnes sotiminen taas vaati omansa.
Vähän on äiti kertonut noista sota-ajoista. Vielä vähemmän on itselläni muistikuvia. Olinhan vasta nelivuotias, kun isä palasi. Muistan jonkun samassa pytingissä asuneen ”vanhamantan” hoitamassa itseäni. Äiti oli arvatenkin talon töissä. Muistan hämärästi veljeni Kalevin syntymän joulun alla 1942.
Isän kotiuduttua alkoi tasainen muonamieshuushollin elämä. Vakinainen työ isällä, äidillä maatalon tarpeiden mukaan. Oli kyäkki ja kamari, sähkövalo, polttopuut, maitotinki, perunavaot pellon päisteessä, yhteissauna lauantaisin.
Elämä muuttui täysin, kun vappuna 1946 perhe muutti isäni vanhempien rakentamaan Kivirantaan. Leskeksi jääneen isoäitini tueksi. Kaikki muonamiesasunnon” mukavuudet” poistuivat. Mökki oli ahdas ja surkeassa kunnossa. Rotat kaivautuivat sisälle, vesi jäätyi talvella kyäkin puulaatikon päällä ämpärissä. Öljyvalo, savusauna, auraamaton tie talvella. Eikä se kahden naisen yhteinen kyäkkihommakaan herkkua ollut.
Isäni työpaikka vaihtui Knaapilta Someron sahalle. Äiti teki pätkätöitä läheisissä maataloissa. Palkan saaminen oli niin ja näin. Jatkuvaa kinuamista. Muistan silmissäni, miten äiti kerrankin suutuksissaan repi ikkunan pielessä olleen muistilistansa. Siinä meni kymmenien päivien palkkasaatavat. Sitä se oli silloin palkkaturva ja naisen työn arvostus.
Pitkäaikaisin, kymmenkunta vuotta kestävä työpaikka löytyi äidille Saarentaan koulusta. Keittäjä, siivooja, lämmittäjä, talonmies, kaikkien passaaja, opettajienkin. Siinä oli työmäärä, jota ei yksikään tänä päivänä tekisi.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan oli koulussa yli 70 oppilasta. Keitä, laita, kuori soppaperunat, jaa ruoka, täytä opettajien kotipilkkumit, tiskaa. Siivoa, luo lumet, lämmitä valtavat pystyuunit. Talvisaikaan piti lämmittää myös sunnuntaisin. Siinä meni isäni pyhäiltapäivä, ”kunnan talkoissa ”. Isää tarvittiin myös säännöllisesti perjantai-iltana. Poikien käsitöiden alkaessa olivat he itse kantaneet pulpetit pois luokasta. Käsitöiden päättyessä äiti siivosi luokan ja jäi odottamaan sahatöistä kotiutuvan isän apua. Yhdessä nostelivat pulpetit takaisin luokkaan. Pitihän luokan olla aamulla tiptop kunnossa. Kohtuutontahan olisi ollut, että isot pojat olisivat aamulla nostelleet pulpetteja? Ainakin opettajien mielestä.
Äitini oli luoteeltaan äkkinäinen, eikä koulun johtajaopettaja Tähtinenkään kovin tähtinen ollut. Aikuisten keskeiset kahnaukset heijastuivat myös minuun. Neljännellä luokalla tuntui kuin en olisi mitenkään osannut olla opettajan tahdon mukaan. Olipa käynyt oikein johtokunnan kanssa keskustelua minun luokalle jättämisestä. Onneksi ei tukea tullut. Lähikouluun ”sopeutumattomana” vanhempani laittoivat poikansa oppikouluun.
Äidin työ jatkui vielä vuosia. Oppilasmäärä pieneni, vieressä toiminut lastenkoti lopetettiin. Muutamat oppilaat oli siirretty naapurikouluihin.
Noihin vuosiin sattui perheemme kohdalla raskaita menetyksiä. Äidin vanhemmat kuolivat. Ensin ”kaukanmamma” ja 4 vuotta myöhemmin ”kaukanpappa”. Näin me lapset heitä nimitettiin. Toinen mamma kun asui kotonamme ja toinen pappa oli kuollut, niin etten häntä edes muista.
”Kaukanmammala” oli kadonnut. Se oli ollut minulle maailman paras paikka. Kahdeksan kilometrin matka sinne usein pyöräiltiin, talvisin käveltiin tai mentiin potkukelkoilla.
Tuosta lapsuudenkodista sai äiti perinnöksi uskonnollisen vakaumuksen. Äitini ja isäni halusivat siirtää uskonnon arvot myös omille lapsilleen. Iltarukoukset, kirkossakäynti, radiokirkon kuuntelu, Raamatun luku sekä virrenveisuu.
Luonnolliselta tuntuu, että äiti jo varhain liittyi kylämme pyhäkoulun opettajien joukkoon. Kurjenojan Hilma ja Sintosen mummo saivat nuoremman kanssaopettajan. Pyhäkoulua me pojat kävimme niin pienestä kun pystyttiin, aina lähes rippikouluikään asti. Koulupaikka kiersi talosta taloon. Pyhäkoulua pidettiin vain kesäaikaan. Laulettiin ”pikkulinturiemuissaan”, luettiin Raamatun kertomuksia, rukoiltiin, leikittiin ja nautittiin aina pientä tarjoilua.
Pyhäkouluille pidettiin myös koko pitäjän kattavia leirejä sekä juhlia. Suuri seurakunnan yhteinen pyhäkoulujuhla pidettiin 1947. Muistan miten äiti asetteli meitä poikiaan eturiviin, tummissa vaatteissamme. Niin että näkyy. Ja näkyyhän se vieläkin, ihan Someron historiassa. Komea joukkokuva seurakuntatalon edessä kertoo siitä suuresta vapaaehtoistyöstä, mitä silloin seurakunnassa lasten eteen tehtiin.
Äidin vuosikymmenen mittainen työ koululla päättyi pikkusiskomme Merjan syntymään. Vaikka isoäitimme vielä asui tykönämme, ei hän enää olisi jaksanut lapsenhoitajaksi. Ikää yli 80 vuotta. Äidille riitti työtä omasta tytöstään ja siinä samalla hoitui aika ajoin joku naapurinkin tenava.
Niin sitä elettiin varsin pienessä Kivirannan mökissä. Isän remonteista huolimatta hurraamista ei mökissä ollut. Kamari ja kyäkki, vajaa 40 neliötä. Huussi pihan perällä ja kantovesi järvestä, sähkö sentään jo, uusi sauna ja pikkuinen isoäidin asuttama saunakamari. Siinä vaan mahduttiin: äiti, isä, minä, 17, veljeni ,14, ja pieni vastasyntynyt siskomme.
Merkittävä juhlapäivä itselleni ja myös vanhemmilleni oli keväällä 1960. Oli Kiviranta saanut ylioppilaan, koko kylän ensimmäisen. Vasta jälkeenpäin olen todella ymmärtänyt sen kaiken ponnistelun ja uhrautumisen, mikä vanhemmiltani oli vaadittu. Siinä ajassa ei mitään saanut ilmaiseksi, kun kansakoulun jätti. Tiukkaa on täytynyt olla.
Kuusikymmenluvun alku toi muutosta Kivirannan elämään. Pojat lähtivät kotoa. Kolmestaan jäivät äiti, isä ja koulunsa aloittava Merja, kun Kivirannan mammakin kuoli. Muutama vuosi, ja äidistä tuli uusi Kivirannan mamma. Kivirannasta luovuttiin ja uusi vuosikymmen alkoi Joensuussa, Pikkupappilan asunnossa.
Someron saha oli lopetettu ja isä siirtynyt seurakunnan tehtäviin. Siitä hyvästä asunto ja äidillekin rakennuksessa olevan kerhotilan siivousta. Loistoasunto, vaikkei se papeille enää kelvannutkaan: tilaa oli, keskuslämmitys, lämmin vesi tuli kraanasta ja meni, sisävessa, suihku, sauna pihan perällä, valmiiksi pilkotut saunapuut suojassa. Kaikki tämä ainutlaatuista Katrin ja Laurin elämässä!
Kovin montaa vuotta ei elämä Pikkupappilassa kuitenkaan jatkunut. Äidin alkava sairaus teki ajankohtaiseksi muuton pieneen omaan yksiöön, Kivirannan myynnillä ostettuun. Viimeiset ajat isä oli täydellisesti äidin omaishoitaja, vaikkei silloin sellaista nimitystä tunnettukaan. Hoiti samalla, kun vastasi seurakunnan suntion tehtävistä.
Tuskin me lapset silloin ymmärsimme, miten kovilla isä ja äiti olivat. Ja miten paljon enemmän olisimme voineet olla apuna. Vanhempamme kuuluivat siihen sukupolveen, joka oli joutunut ja tottunut tulemaan toimeen omillaan, ei apua pyytämään. Sosiaaliluokkaan, joka oli syntynyt muita palvelemaan ja passaamaan. Niin erilaisissa työtehtävissään kuin lastensa auttajina ja tukijoinakin.
Äidin pitkäaikainen sairaus johti kuolemaan, 62-vuotiaana. Nukkui rauhallisesti pois vajaa tunti sen jälkeen, kun viimeisen kerran olin puhunut kanssaan Turun sairaalassa. Melkein hymy kasvoillaan, niin kuin isä jälkeenpäin oli todennut.
Sellainen se oli äiti. Kylämyllärin suuren perheen tytär, työläisnainen, pyhäkoulunopettaja. Mutta ennen kaikkea perheenäiti, joka jätti meille lapsilleen rakkaat, lämpimät muistot ja kestävät eväät elämämme poluille.
Reijo Siltasaari