Viime viikonloppuna sain vuosien tauon jälkeen kutsun ylioppilasjuhliin. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa, mikä selittyy pitkälti iälläni ja sillä, minkä ikäisiä ihmisiä tunnen. Oman sukupolveni edustajat ovat saaneet jo lakkinsa ajat sitten ja heidän jälkikasvunsa ei taas ole vielä välttämättä edes koulutaipaleensa alussa.
Moni asia tuntuu pysyneen ylioppilasjuhlissa kuitenkin paikoillaan.
Vieraat saapuvat paikalle ruusun ja rahan kanssa, maljat nostetaan ja päivänsankarilla on jo kiire tervehtimään seuraavia onnittelijoita. Kahvipöydässä on voileipäkakkua ja lopuksi harmitellaan, kun ei ehditty jutella enempää.
Omista ylioppilasjuhlistani on jo lähes neljännesvuosisata, mutta samanlaista meno taisi olla silloinkin.
Päällimmäinen muistikuva on, että kaikki vieraat kysyivät, mitä aion nyt tehdä ja miltä nyt tuntuu. Molempiin uteluihin vastasin, että en tiedä. Vastaukseni oli varmaankin yhtä ärsyttävä kuin ärsyyntynytkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen myös ihan tosi.
Elämä ei ala lakkiaispäivänä eikä tuona lauantaina myöskään tarvitse valita elämälleen yhtä kohtalokasta suuntaa.
Niin paljon kuin ylioppilasjuhlissa kyselläänkin päivänsankarin tunnelmista ja tulevaisuudensuunnitelmista, taitaa juhlissa olla vähintään yhtä paljon kyse yhteisöstä ja sen siirtymäriitistä.
Uuden elämänvaiheen äärellä oleva nuori muistuttaa meitä vieraita ajankulusta, elämänvalinnoistamme ja sukupolvien ketjusta.
Päivänsankarille olisin halunnut sanoa jotain mukamas ylevää elämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta ja toisaalta siitä, miten lukemattomia eri polkua elämässä ehtii kulkea. Sanomatta kuitenkin jäi, sillä seuraavat onnittelijat olivat jo jonossa.
Ylioppilasjuhlissa elämä on koko ajan liikkeessä.
Markus Virtanen
säveltäjä