Meidän kodin tontin viereen rakennetaan parhaillaan kauan kaivattua kevyenliikenteenväylää. Niin liki, että osa pihapuista on ottanut hieman osumaa.
Pohdin pihlajien maan alta esiin kaivettuja juuria katsellessani, mahtavatko selvitä hengissä. Ovat kasvaneet pihassa reilut nelisenkymmentä vuotta. Asun siis mieheni kanssa vanhassa kotitalossani, jonka ostimme vanhemmiltani Reino ja Marja Koivuniemeltä kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Kyseiset pihlajat on aikanaan hankittu puutarhakaupasta, eikä niihin liity sen kummempaa tunnearvoa. Sen sijaan moni muu puu pihallamme kertoo omaa tarinaansa ja tuo muistoja mieleen.
Pyörätien reunassa kiinni on kuusimetsä, kuten me talon asukkaat liioitellen kutsumme seitsemän puun ryhmää. Nämä kuuset muuttivat pihaamme noin metrin korkuisina Koijärveltä. Paikan lintujärvihän tuli kuuluisaksi 1979 maanviljelijöiden ja luontoaktivistitien erimielisyyksistä järven säilyttämisen suhteen. Valtavan medianäkyvyyden saanut tapahtuma päätyi lopulta onnellisesti. Järvi säästettiin.
Lopullisesti Koijärvi rauhoitettiin 1992 ja nykyään se kuuluu EU:n Natura -luonnonsuojeluohjelmaan ja valtakunnalliseen lintuvesiensuojeluohjelmaan. Myös maanviljelijät olivat tyytyväisiä, sillä valtio rakensi peltojen suojaksi penkereet ja asensi pumput huolehtimaan peltojen pysymisestä kuivina.
Järven säästämisen puolella ollut viljelijävaarini omisti maata ihan järven tuntumasta ja oli istuttanut sinne uutta metsää. Tuolloin sitä piti harventaa, joten sieltä tuotiin meidän pihaan nämä nyt jo valtavan suuriksi kasvaneet kuuset.
Pihassamme on myös hyvin erikoisia mäntyjä. Kärsimättömänä miehenä isäni halusi omakotitalon pihaan valmiiksi kookkaita puita, eikä pieniä taimia. Hän myös ihaili soilla kasvavia käkkäräisiä mäntyjä. Niinpä hän päätti kokeilla mäntyjen siirtämistä suolta viljapellosta lohkaistulle tontillemme. Isä sai luvan muutaman puun ottamiseen Torronsuolta.
Kun maa oli talvella jäässä, hän sahasi pitkälaippaisella moottorisahalla suuren paakun jokaisen puun ympäriltä ja irrotti ne suosta. Ison nosturin ja kuljetuskaluston avulla pihaamme tuotiin kuusi mäntyä. Ne juurtuivat, mutta kyllä isä niitä ensimmäisinä kesinä kasteli huolellisesti joka ainut päivä.
Pitkään puiden ympärillä säilyivät suopursut sekä muu mukana tullut soinen kasvillisuus, mutta nyt se on kadonnut. Yksi puista lopulta kuoli, mutta muut voivat hyvin.
Kellarin kyljestä löytyy pihamme rescue-kataja. Äiti ja isä olivat nähneet jollakin santakuopalla katajan, joka roikkui hiekkaseinämässä lähes ilmassa. Olivat sitten ottaneet pikkuisen yksilön mukaansa ja istuttivat sen pihaan. Yli neljänkymmenen kasvuvuotensa jälkeen komea katajamme on nyt valitettavasti huonossa kunnossa, puoliksi kuivunut. Jos jollakin on tiedossa konsteja, millä katajan voisi vielä pelastaa, niin ottaisimme mielellämme vastaan. Sen kaataminen kun tuntuu kovasti ikävältä.
Minulle ja miehelleni Kai Merilälle yksi merkityksellinen itse istuttamamme puu on nimeltään Mökkikuusi. Merilän suvulla oli vuosikymmeniä sukumökki Tammelan Pyhäjärven rannalla. Itsekin siellä ehdin mökkeillä reilut parikymmentä vuotta, kunnes perikunta päätti sen myydä. Kun viimeisen kerran olimme lähdössä mökiltä, Kaitsu tempaisi mukaan kymmensenttisen kuusenalun. Istutimme sen sitten Somerolla kotimme pihaan.
Kuusesta on kasvanut yli kaksimetrinen poikkeuksellisen tuuhea ja näyttävä yksilö. Koska se elelee laavun vieressä, se saa meidät tulen äärellä istuskellessamme muistelemaan tuhansia ja tuhansia tarinoita mökkiajoilta.
Pihamme ainut omenapuu on puolestaan nimetty Somero-lehdeksi. Sen Kaitsu sai läksiäislahjaksi jätettyään pestinsä Somero-lehden freelancetoimittajana, kun lähti viihdetoimittajaksi Seitsemän päivää -lehteen vuonna 1999. Tänäkin kesänä omenapuu on täynnä herkullisia omenoita.
Ensi vuonna, syyskuussa, meillä on Kaitsun kanssa 30-vuotishääpäivä. Sen kunniaksi olemme tietenkin ajatelleet istuttaa puun. Itse olen pohtinut magnoliaa tai kirsikkapuuta, koska häidemme teemaväri oli roosa. Kaitsu haluaisi havupuun. Mutta katsotaan nyt sitten mihin päädymme, sitä on meillä vuosi aikaa pohdiskella.
Sari Merilä
päätoimittaja
