Lähes vuoden se otti, mutta nyt se on valmis

Raimo Paajanen on tunnettu puunkäsittelytaidoistaan. Somero-lehdessäkin on esitelty useita hänen tekemiään puutöitä veistoksista käyttöesineisiin ja itselle tehtyyn ruumisarkkuun.
Hänen omakotitalonsa ympärille Metsätielle on noussutkin vuosien myötä oikea patsaspiha. Yksi viimeisimmistä veistoksista on esimerkiksi Ukrainan kokeman hyökkäyssodan tunnelmista syntynyt Kauhistunut Eurooppa.
Alkuvuodesta Paajanen tarttui erilaiseen haasteeseen.
– Enpä arvannut kevättalvella, millaisen urakan itselleni otin päättäessäni tehdä viulun, naurahtaa Paajanen kiiltävä soitin käsissään.
Eläkkeellä oleva opettaja aloitti työnsä Somero-opiston puutyöryhmässä.
– Toukokuussa jatkoin viulun tekemistä kesäkodissamme Pyhtäällä meren äärellä. Linnut säestivät rakenteluani. Oli mukavan leppoista veistellä omenapuun katveessa. Välillä laulujoutsen töräytteli omat soolonsa ilmoille.
Taitavallakaan tekijällä ei kaikki mene kuin Strömsössä.
– Esimerkiksi pohjaa veistäessäni otin liian paksun lastun ja levy meni pilalle. Silloin mieleeni tuli Remu Aaltosen rallatus ”pikku hiljaa ja vähän kerrallaan”.
Täysikuu-kappaleen säkeestä tulikin 85-vuotiaalle veistäjälle johtoajatus työskentelyyn.
– Vaikka tuota ikää alkaa olla jo melkoisesti, niin aina jostain löytyy uutta intoa opetella tekemään uusia värkkejä.
”Raikka” uskoo, että työ tekijäänsä neuvoo.
– Kun jossain kohdin työ ei sujunut, pidin ”välitunnin” ja lähdin kahvikupin ääreen. Aikani asiaa mielessäni pyöriteltyäni ratkaisu löytyi.
Viulun teko alkoi muotin teolla. Sen avulla sai liimattua viulun muodon antaneen, vaahterasta tehdyn kehälistan, jonka paksuus oli 1,8 millimetriä.
Sitten oli vuorossa pohja- ja kansiaihiot, paksuudeltaan 16 millimetriä. Kansilevy on kuusta ja pohja lehtipuuta. Työskentelyn helpottamiseksi Paajanen teki kaarevat sapluunat, joiden avulla sai aikaiseksi haluamansa muodot.
– Työskentely oli pikkutarkkaa, sillä valmiin pohjan ja kannen paksuudet vaihtelivat 2,6–3,6 millin välillä. Kun olin ottanut jostain paikasta ohuita lastuja pois, niin kohta piti ottaa mittaa. Teinkin oman erityisen mittalaitteeni, jonka kanssa sain tulosta aikaan.
– Viimeistelyssä opaskirjat suosittelivat käyttämään erilaisia siklejä. Niitä minulla ei ollut. Hyvin teroitetulla puukonkaaren kärkiosalla sai kuitenkin todella ohuita lastuja.
Paajanen pohti viulua tehdessään, että miten entisajan mestarit olivat työssään edenneet ja minkälaisia työkaluja heillä oli ollut. Paajanen itse käytti alkuun apuna myös sähkötyökaluja.
– Ehkä mestareilla oli apunaan oppipoikia, jotka tekivät rouvimmat vaiheet.
Taito hyppysissä tekijöillä oli, sillä vuosisatoja vanhat viulut ovat vieläkin loistokunnossa ja kaunisäänisiä.
Viulun tekemiseen meni koko kesä. Syksyllä Someron kotiin palatessa oli edessä soittopelin lakkaus. Sopivaa sävyä haettiin, mutta lopulta pigmentit löysivät paikkansa ja viulu sai kiiltävän pintansa.
Tässä kohtaa tulee mieleen, että miten viulu nyt tekijänsä hyppysissä soi.
– En minä osaa viulua soittaa, tokaisee rakentaja yllättäen.
– Ja tuskin minusta viulunsoittajaa tuleekaan. Mutta tyttäremme Piritan tytär Lumia soittaa viulua, ja ensi kesänä saan kuulla häneltä arvion soittimesta.
– Oli arvio mikä tahansa, niin viulunteko oli mielenkiintoinen kokemus.