Viikonvaihteessa täydet 100 vuotta täyttävä Hanna Karppelin on syntynyt Lapinlahdella, Kuopion ja Iisalmen välissä. Synnyinkoti oli Alapitkällä Savossa. Tyttönimensä on Savolainen.
– Leuka loksuu siihen malliin, naurahtaa 99-vuotias savolaisuuttaan. Tavaramerkkinsä ovat uteliaisuus, huumori ja hymy, joka nousee suupielistä silmiin saakka.
Savolaisen perheessä oli 10 sisarusta. Hanna on neljänneksi vanhin. Kun perheen kolme vanhinta sisarusta Viljo (s. 1919), Elsa (1920) ja Matti (1921) olivat lähdössä milloin mihinkin askareihinsa ja iloihinsa, olisi vuonna 1925 syntyneen Hannan tehnyt mieli mennä mukaan. Kerran kolmikko lähti puolukkaa poimimaan kauemmas kotoa.
– Äiti sanoi isälle, että mene sinä Hannan kanssa tuohon lähimetsään. Sain pienen peltimukin käteeni. Kun tultiin kotiin, niin isä kertoi äidille, että olin ollut ahkera, kerännyt paljon marjoja eikä yhtään roskaa ollut seassa.
Lapsuuden metsäreissuista jäi into kulkea marjassa, ulkoilla ja hoitaa kotipuutarhaa; ja saada samalla hyötyliikuntaa.
Isäänsä Hanna Karppelin kuvaa taitavaksi käsistään. Hän rakensi monille kodin Lapinlahdelle ja lähipitäjiin. Hän teki puusta myös huonekaluja ja astioita.
Isän ohje on siivittänyt Hannaa.
– Isä sanoi, että työ pitää tehdä niin hyvin, että sen kehtaa tunnustaa omakseen.
Hanna Karppelin on tehnyt kankaan kutomisesta saakka itselleen niin Hämeen kuin Someron kansallispuvut sekä Tuukkalan muinaispuvun. Myös tyttärelleen, tyttärentyttärelleen ja monille muille hän on niitä valmistanut. Monet ovat ne liinat ja kudonnaiset, jotka ovat hänen käsillään syntyneet.
Nyt käsityöt ovat jääneet vähemmälle.
– En näe oikealla silmällä. Harmittaa, kun neula ei mene siihen kohtaan, mihin haluan.
Hanna Karppelin rakensi itselleen omakotitalon Svenssonintielle Somerolle. Esimiehensä jalostuspalvelussa oli sitä mieltä, ettei se onnistu naiselta.
Karppelin ei sanonut vastaan, mutta ei kertonut epäilijälle myöskään sitä, että tiesi, miten taloja rakennetaan ja että oli nähnyt isänsä tekevän useammankin pytingin.
– Olin hiljaa. Ajattelin, että minäpä näytän niille.
– Rakennusmestari Niilo Nurmi lupasi käydä katsomassa, että teen sen järkevästi ja miten säännöt määräävät. Sanoi, että kyllä siitä hyvä tulee.
Talo valmistui ja siellä Hanna Kivirasi asui vuoteen 2009 saakka.
– Rupesin pelkäämään siellä. Talossa oli iso piha ja paljon tekemistä yhdelle vanhalle ihmiselle. Muutin Forssaan, jossa tytär perheineen asui.
Tanssitaidot siivittivät elämän parhaaseen kauteen
Isä opetti tyttärensä Hannan myös tanssimaan.
– Kuunneltiin radiosta musiikkia. Äiti sanoi isälle, että opetas Hannalle polkkaa. Siinä mentiin pitkin pirttiä.
Yhden henkilön kanssa askeleet sujuivat hyvin yhteen.
– Risto oli hyvä tanssimaan. Sanoivat Ypäjällä, että vein heiltä kylän parhaan tanssijan, muistelee Hanna aviomiestään Risto Karppelinia.
He kohtasivat Jämsässä. Karjakko Hanna oli assistenttina eli kulki maitotiloilla mittaamassa maidoista rasva-, valkuais- ja bakteeripitoisuuksia. Hän oli kortteerissa Puolakan tilalla ja sodan käynyt Risto oli maatalousharjoittelijana.
Hanna Karppelin kuvaa elämänsä parhaimmaksi ajaksi vuosia ensimmäisen aviomiehensä kanssa.
– Emme ehtineet toisillemme pahaa sanaa sanomaan.
Pariskunta avioitui olympiavuonna 1952. He olivat muuttaneet Risto Karppelinin kotipitäjään Ypäjälle, josta mies sai töitä työnjohtajana hevossiittolasta.
Heille syntyi tytär Tuula. Kun lapsi oli alle puolivuotias, niin kolmekymppinen Risto kuoli tapaturmaisesti sadonkorjuuaikana. Hän oli puintihommissa koneenkäyttäjänä. Sähkölaitteisiin tuli vika ja roikkia irti vetäessä kova isku osui miehen päähän. Kallonmurtuma vei hengen.
Tilan haltuunotto vesittyi. Hanna Karppelin ei uskonut selviytyvänsä Riston kotitilan töistä, ja lähti tyttärensä kanssa Turkuun jalostuspalvelun leipiin laborantiksi, ja opiskeli keinosiementäjäksi.
Karppelin tiesi, ettei hänestä olisi pitemmän päälle kaupungissa kerrostalossa eläjäksi. Mieli teki Ypäjälle keinosiementäjän hommiin. Mutta siellä ei ollut oppikoulua; Somerolla oli.
– Ajattelin, että Tuulan pitää saada koulutusta enemmän kuin minä olin saanut. Muutimme Somerolle, jotta Tuula pääsee yhteiskouluun. Elettiin vuotta 1955 tai 1956.
Ensin he asuivat keskustassa Tuomisen talossa Känkäsen alueella. Sittemmin he muuttivat Ollilan koulun asuntolaan. Sitten alkoi oman talon rakentaminen Arava-laina tukena.
– Olin niin väsynyt. Paljon töitä, talon rakentamista, lapsesta huolehtimista. Välillä äiti tuli auttamaan lapsenhoidossa. Ei voinut näyttää väsymystä. Piti vaan jaksaa, kun oli pakko. Ja nuorenahan jaksaa. Pakon edessä oppii vaikka mitä, ja sisulla pärjää.
– Kun Tuula oli pieni, niin aika paljon hän sai istua Volkkarin takapenkillä. Siellä oli kylmä talvella, harmittelee Hanna Karppelin.
Tyttö leikki takapenkillä. Myöhemmin kun oppi lukemaan, niin selasi Aku Ankkoja, sillä aikaa kun äitinsä kulki navetasta toiseen keinosiementäjänä. Hänet tunnetaan sanonnasta: ”Ei se ollut hirvi eikä sonni, vaan Kivirasin Hanna.”
Tuula-tytär sanoo, että hänellä oli hyvä lapsuus ja nuoruus.
– Äiti on ollut kova tekemään töitä ja sisukas. Hän koulutti minut ja rakensi meille talon. Hänellä on kädentaitoa. Hän ompeli itselleen ja minulle vaatteet. Hän osti pianon, jotta saan opetella soittamaan. Jos äiti tiesi jonkin asian olevan tärkeää, niin sen eteen nähtiin vaivaa, tehtiin töitä ja investoitiin siihen.
Positiivisuus on vienyt eteenpäin. Vaikka on tapahtunut rankkoja asioita, niin Hanna Karppelin on aina uskonut tulevaan.
Yhteisölle iloa
Somerolle tuli rakennettua talo, joka valmistui 1961 ja solmittua avioliitto Antero Kivirasin kanssa vuonna 1966. Antero Kivirasi oli kuorma-autoilija Somerolla.
Eläkkeelle Hanna Kivirasi pääsi 59-vuotiaana. Aikaa jäi matkustelulle. Kivirasi oli matkanjohtajana linja-autoreissuilla. Usein suunnattiin Ruotsin laivoille ja Tallinnaan, mutta myös etelän hiekkarannoille ja Euroopan kohteisiin.
– Viimeisen matkan vedin yhdeksänkymppisenä.
Hän on vienyt väkeä ulkomaille, toiminut martoissa, käsityöpiireissä ja vapaaehtoistyössä.
Tuula-tyttärellä on kaksi aikuista lasta: tyttö asuu Itävallassa ja poika Turussa.
Kun Tuula-tytär erosi miehestään ja otti takaisin tyttönimensä, päätti 98-vuotias Hanna-äiti tehdä samoin. Nyt he ovat kumpikin Karppeliineja.
Kerrostalossa asuva Hanna Karppelin on ollut intervallijaksoilla hoivakodissa. Hän ei viihdy siellä, koska muut asukkaat ovat huonossa kunnossa. Heistä ei kuulemma saa juttuseuraa.
Karppelin käy Forssan kaupungin järjestämässä päiväkerhossa kerran viikossa. Taksi hakee hänet kotoa. Kerhossa puhutaan ja askarrellaan.
Ristisanatehtävät kuuluvat harrastuksiin. Mielikatselemista televisiosta ovat ohjelmat Haluatko miljonääriksi ja Huutokauppakeisari. Toisessa saa käyttää aivojaan ja toisessa nauraa savolaiselle huumorille.
Hanna Karppelin on utelias ja kiinnostunut elämänmenosta. Hän ei ota elämää liian vakavasti, vaan huumorilla.
– Äiti on ollut tukija ja kannustaja. Me olemme kiitollisia tuesta ja kannustuksesta, jota olemme häneltä saaneet, kiittelee Tuula Karppelin.
Hanna Karppelin täyttää 100 vuotta 4. tammikuuta. Luvassa on pienet juhlat lähisuvun kanssa Tuula-tyttären luona Kuustossa Forssassa. Muutaman päivän päästä paikalle kutsutaan naapurustoa ja tuttavia.
– Kauhean nopeasti elämä on mennyt, liian nopeasti. Ai, minkä ohjeen antaisin: ei yhtään tupakkaa, eikä viinaa. No, jos pikku iltatroppi Vana Tallinnaa ennen nukkumaanmenoa.
