Viime viikonloppuna tapasin poikani entisen pelikaverin äidin pitkästä aikaa. Sovimme treffit salibandyareenalle Forssaan. Hänen poikansa porukka tuli pelaamaan forssalaisjoukkuetta vastaan. Samassa vastustajaporukassa oli myös muutama entinen forssalainen vahvistuksena. Olisi mukava nähdä, miten heillä peli kulkee.
Siellä minä istuin tutussa hallissa, jossa käyn katsomassa kannustamani tiimin kotiottelut. Joskus peli on hyvää, joskus kehnoa tai jotain siltä väliltä. Katsomossa arvostelen itselleni ottelua, joskus vierustovereilleni. Tuulettelen maaleja.
Nyt tilanne oli erilainen. Istuin vastustajajoukkueen kannattajien keskellä. Huokasin ja tuumin, että Merjaseni, tämä on opettavaista ja koulii minua.
Kuuntelin, miten he arvostelivat tuomaria ja ”minun tiimini” pelaajia. Se oli aika epämiellyttävää. Aivan kuin omaa lasta olisi yrmitty. Toisaalta he olivat katsojia sivistyneemmästä päästä; eivät mitään raivopäitä eivätkä tahallaan ärsyttäjiä. Huomasin kuitenkin ärsyyntyväni. Potutus kasvoi ja tuntui kihelmöintinä kropassa. Posket alkoivat punottaa.
Yritin olla hiljaa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Harmitti, kun he katselivat menoa omien värillisten lasiensa läpi.
Aivan kuin meillä olisi hallissa kaksi ottelua meneillään yhtä aikaa: toinen kentällä ja toinen katsomossa.
En ollut mukavassa paikassa, vaan se kidutti hitaasti. En viihtynyt, enkä nauttinut pelistä. Ottelun jälkeen kesti pitkään, ennen kuin sain mielen rauhoittumaan.
Johtuiko se siitä, etten ollut omieni joukossa? Vai siitä, että jouduin yksin puolustautumaan vai siitä, että tilanne oli uusi vai mistä?
Jotenkin ystävänikin, tuon pelaajan äiti oli erilainen kuin normaalisti; jotenkin ärhäkämpi ja hyökkäävämpi.
Yritin keksiä pelin jälkeen muuta keskusteltavaa. Jospa menisimme kesällä katsomaan jotain kesäteatteria ja pyytäisimme kolmatta äitiä mukaan. Sitten äkkäsin, jos lähtisimme katsomaan peliä yhdessä. Sellaista, jossa kenenkään ei tarvitse olla puolustuskannalla, kun ei ole oma porukka pelaamassa. Yritin tasoitella ja rauhoitella hetkeä.
Mietin, miksi olin niin harmistunut ja koin niin vahvasti. Kannustamani joukkue hävisi, mutta on sille ennenkin käynyt niin; eikä ole tuntunut tältä.
Toki, onhan sitä aina mukavampi olla voittajien puolella kuin häviäjien. Yleensä pelataan niin kauan, että voittaja selviää.
Pitääkö aina valita puolensa; kumpaa kannattaa? Eikö voi vain nauttia mainiosta tekemisestä ja pelistä, kun toiset ahertavat kentällä. Viilettävät pallon tai kiekon perässä. Antavat hienoja syöttöjä suoraan pelikaverinsa lapaan, harhauttavat vastustajaa ja laukovat juuri sinne, minne maalivahdin näpit eivät ulotu.
Ehkä huliganismi lähtee juuri ärsytyksestä ja vastakkainasettelusta. Se on kuin sotaa, joka pitää voittaa keinoja kaihtamatta.
Epämiellyttävä tilanne sai pohtimaan syntyjä syviä. Ainakin ymmärrän muiden porukoiden kannattajia paremmin. Ehkä olen hieman pidättyväisempi sanomisissani; ainakin seuraavaa ottelua seuratessani.
Mutta ei tapahtuma saa minua luopumaan rakkaasta harrastuksesta, penkkiurheilusta. Nautin, kun pelaajat ovat harjoitelleet hyvin, taitava valmentaja on saanut yksilöistä heidän vahvuutensa esiin, pelaajat pystyneet toteuttamaan ennalta laaditun hyvän käsikirjoituksen ja luovuudellekin on vielä tilaa. Kuin katselisin taitavaa tanssiesitystä. Askeleet sopivat yhteen ja vauhti vie.
Tulen edelleenkin antamaan ohjeita toiselle puolen maailmaa otteluita televisiosta katsellessani. Senkin uhalla, että kuuluvasta äänestäni huolimatta ohjeet eivät päädy pelaajien korviin saakka sinne jonnekin.
Merja Ryhtä
toimittaja