Kello tikittää. Heräsin yöllä yökkäykseen. Ennen kuin aivoni ehtivät tavuttaa edes ”yök-kä”, kuulin jo loiskuntaa sellaisilla pinnoilla, joita ei ole tarkoitettu kontaktiin nesteen kanssa.
Raotellessani epätoivoisesti silmäluomia ehdin kauhistella, ottiko tuolille unohtunut läppärini osumaa. En saanut luomiani irti toisistaan. ”Läppärini kohtalo selvitköön aamutunneilla”, tuumin.
Kumppanini 3-vuotias lapsi oli saanut oksennustaudin. Yökkäyksestä käynnistyi sekuntikello, jonka nollaantuminen tarkoittaisi, että minä olen oksennusvuorossa, taudin uusi kantaja.
Tuumin ” to do ” -listaani aikeenani selvittää, mitä on tehtävä ennen kuin sekuntikellosta aika loppuu. Vatsataudissa on ikävä työskennellä. ”Kolumni!”, muistin lähes ääneen ajatellen.
Nyt neljä kappaletta kolumniani kirjoittaneena en vieläkään tiedä, mikä tämän aihe on. Tunnen kuinka suoleni kiemurtelevat kuin kobrat muovipussissa. Tiedättekö sen kobra-videon netissä? Toivottavasti ette.
Ovatko nämä oireet edes totta vai kuvitelmaa? Tieto erittäin potentiaalisesti itävästä mahataudista saa kuvittelemaan kaikenlaista.
”Aihe! Keksi jo aihe”, käskytän itseäni. Tunnen poskeni punoittavan, vaikka läimäisin sitä vain verbaalisesti. Ihan kuin kehoni takaportti supistelisi. Kobrat selkeästi valmistelevat annosta, jonka ulostamista ei tarvitse ponnistella.
”Äiti, mahaan sattuu!”, sanoo pienoinen sydäntä särkevän säälittävällä äänellään. Muistan, kuinka lapsena en vain pystynyt käsittämään, miksi on olemassa sellainen kiusa kuin mahapöpö, joka vaan asettuu kehoon räyhäämään. En käsitä vieläkään. Huomaan puivani nyrkkiä kirjoittaessani näitä lauseita.
Siirrän tietokoneeni hiirtä ja lasken: ”1,2,3,4,5,6,7,8 ja 9 kappaletta, enkä vieläkään tiedä kolumnini aihetta. Onko se oikeasti vatsatauti?”.
Aivan kuin myyrä kurkistaisi takaportista. En viitsi selvittää tunteen aitoutta, sillä pääsyni vessaan on juuri evätty. Tiedättekö sen myyräpelin laivalla, jossa myyriä hakataan vasaralla takaisin maan alle? Toivottavasti ette, etenkään nyt, kun kielikuvittelen myyrää tällä tavalla.
On kulunut kaksi tuntia siitä, kun kirjoitin viimeisen lauseen. Olen pelannut erästä videopeliä tämän ajan. Videopelin lisäksi pelaan selkeästi elämän uhkapeliä, sillä kolumnia olisi hyvä määrä kirjoitettavana, ja kohta ruoka jo varmasti eksyy väärään exit:iin.
Katson ulos. Nätti talvi esittelee kristallista loistoaan. Olen aikas helvetis onnekas, että tämä pöpö asteli taloon juuri nyt. Viime viikolla oli 3 keikkaa ja musiikkivideon kuvaukset.
”Ehtisinkö pelata vielä yhden pelin?”, tuumin.
Jahkailuni keskeytetään. ”Henrik, voitko hetken katsoa tiitiäisen perään? Mun pitää osallistua Zoom-palaveriin, kun on koulussa ryhmätyö”. Nostan hämmästyneen pääni läppärini näytön takaa.
Näen äidin ja sairaan lapsen lattialla lelujen ja ämpärin ympäröimänä. Yhtäkkiä kaikki kolumnissani luettelemani ajatukset alkavat tuntua vähäpätöisiltä, syystäkin.
Samaan aikaan, kun minä olen miettinyt kermapyllyisen arkeni käänteitä potentiaalisen vatsataudin sabotoimana, rakkaani on tehnyt saman samalla, kun on pitänyt pienestä huolta.
Äidin vaistot ja velvollisuudet lähtivät täyteen uurastukseensa yöllä heti ”yök-kä” -tavujen perään, samalla kun minä vääntelehdin luomieni ja läppärihuoleni kanssa.
Kumppanini mietti uusiksi kuviot päiväkodin, tulevien työ- ja opiskelupäiviensä suhteen, samalla, kun lohdutti pienoista. Tämä kaikki väsyneenä yöllä. Minä vain makasin sängyssä ja manaillen kirosin miesvatsataudin uhkaa.
Kuten tästä kolumnista klometrien päähän paistaa, minulla ei ole omia lapsia. Olen nyt vuoden seurustellut kumppanin kanssa, jolla on oma pikku tiitiäinen.
Ehkä tämän kolumnin aihe on vanhemman sinnikkyyden ihastelu, ja oman uusavuttomuuden kauhistelu.
Onko minustakin tullut paasattavan mieslapsen irvikuva, joka on niin syvällä omassa tärkeydessään, ettei puhkeamattomalta oksennustaudiltaan pysty paremmin osallistumaan kodin askareisiin?
Niin kuin Viisikko -yhtyeen biisin nimi kiteyttää: ”Nyt täytyy alkaa skarppailee!”
Henrik Illikainen
muusikko