Vanhustenhoidosta ja sen tasosta on puhuttu ainakin 1990-luvun laman alusta asti, varmaan sitä ennenkin. Tuo ajankohta tuli vain itselleni tärkeäksi miettiessäni ammatinvalintaa kymmenvuotisen kotiäitiuran jälkeen. Jos jossain oli töitä, niin pääkaupunkiseudun sosiaalikentällä.
Oli luontevaa etsiytyä alalle, jonka käytännön työt osasin ja johon sitten myös työn ohessa kouluttauduin saaden viran. Kotiavustajan/kodinhoitajan roolissa pääsin tutustumaan maailmaan, jota en ollut ennen tiennyt edes olevan, ainakaan Suomessa. Tapasin heitteille jätettyjä, täysin vailla omaisia sinnitteleviä, monisairaita ja likaisiin koteihinsa linnoittautuneita ikäihmisiä, elämästä jo eläessään luopuneita.
Muistan Hesarin otsikot, jotka julistivat vanhusten mieluummin tekevän jopa itsemurhan, kuin joutuvan hoitolaitoksiin, joiden olosuhteista tihkui epäilyttäviä uutisia. Kenttätyöhön haalittiin tyttöjä kadulta, kun vain joku saatiin. Jouduin kerran itse ilmiantamaan työtoverin, joka huumeiden vaikutuksen alaisena ja todella sekaisin, ilmestyi työpaikalle.
Kirjoittelin silloin alan lehtiin, ja selaillessani talteen laittamiani runsaita muistoja löysin artikkelin, jossa innoissani paneuduin parantamaan työnkuvaa.
– Ehkä saisimme jonkun hyvän tekijän lisää, jos markkinoisimme tätä työtä hiukan korkeammalla kurssilla: Palvelukseen halutaan itsenäiseen, vaativaan, hyvää fyysistä ja psyykkistä kuntoa edellyttävään työhön oivaltava, tarkka, nopea, kekseliäs, avoin, rehellinen, ihmisrakas, monipuoliset kotitalous- ja elämäntaidot omaava henkilö. Edellytykset täyttävälle hakijalle tarjotaan mielenkiintoinen, haasteellinen, ihmisläheinen työ. Mahdollisuus kouluttautua eteenpäin työn ohessa ja työn raskautta ja vaativuutta vastaava palkka.
Silloin oli lama, ja niin taitaa olla nytkin. Rahat ovat tiukassa, palvelukonseptit muuttuneet ja koko ala hyvinvointialueiden myötä hakemassa uomaansa. Kodinhoitajat ovat historiaa. Lähihoitajat tekevät työtään ehkä laajemmalla osaamisella, korvaten osin entisajan kotisairaanhoitajat, mutta kiire on tuttua. Aikaa vie lisäksi jatkuva asiakaskäyntien ja -tietojen kirjaaminen koneelle.
Muistan lämmöllä omia alkuaikojani alalla: asiakkaita oli vain neljä päivässä ja jokaiselle ehti olla läsnä hänen vaatimallaan tavalla. Jollekin rullattiin hiukset kylvetyksen jälkeen, toiselle tehtiin ruokaa kaupasta haetuista tuoreista aineksista, kolmannen luona ehdittiin myös siivota ja vaivihkaa pakata roskiin kylpyhuoneen narulla kuivumassa olleet käytetyt vessapaperit.
Kaupungin ja ehkä myös ay-liikkeen puututtua työn sisältöön, tein oman ratkaisuni ja jatkoin omalla toiminimellä. Asiakkaiden tarpeet kun olivat usein peräti yksinkertaiset. Omien voimien hiipuessa tarvittiin reipasta ulkopuolista apua muun muassa siivoukseen.
Lainaan taas tekstiäni.
– Tiedän, että kodinhoitaja ei ole siivooja. Opinnot tähtäävät ihmisen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja auttamiseen. Elämä vaatii kuitenkin joskus jonkun järjestämään oloja, että se itse, kaikkein tärkein, voisi kaikessa mahdollisessa laajuudessaan toteutua. Kokonaisuuden tajuaminen kehittyy käytännössä. Asiakas ja hänen resurssinsa, elämiseen käytettävissä olevat voimavaransa, piirtyvät pienistä osasista koostuneina käynnin aikana kuvaksi, ja onnistuneen vuorovaikutuksen tuloksena projisoituvat takaisin asiakkaalle vahvistettuina, myönteiset puolet esiin tulleina.
Olin nuori ja innokas, ja vuosien karttuessakin tunsin työniloa. Alun maailmanparantajan idealismi hioutui käytännöllisemmäksi ”teen minkä pystyn” -asenteeksi. Koin kenttätyön palkitsevaksi, enkä tarttunut tarjottuun esihenkilöpestiin, ja vaikka aloitin ammattikorkeakouluopinnot, menin pyynnöstä takaisin kentälle.
– Oikea katu, rappu ja ovi. Kannattaisi ruveta sivutoimiseksi taksinkuljettajaksi, osoitteet piirtyvät väkisin muistiin. Ovi ihan viaton, samanlainen kuin kaikki siinä rapussa. Oven takana ihminen, joka on kohdattava, löydettävä. Ei vain jouluna, hyvän tahdon juhlan aikaan, vaan aina. Tällä ihmisellä oven takana on ongelmansa, ehkä useitakin. Tämän vuoksi hän tarvitsee apua, selvitäkseen tässä elämässä.
Autoin entistä enemmän myös lapsiperheitä, mutta vanhusten parissa viihdyin ja löysin sieltä hatunnoston arvoisia elämän koulimia tervaskantoja. Huumori on kantava voima varsinkin hankalissa tilanteissa.
Huumoria tarvitaan nytkin. Uutisissa puhutaan hoitovajeesta tai peräti hoitoköyhyydestä, hoitajapulasta, ympärivuorokautisen hoidon laitosten karsimisesta ja kotipalvelukäyntien vähenemisestä.
Uskon, että Someron kaltaiset pienet yksiköt toimivat parhaiten. Työntekijät tuntevat asiakkaansa ja toisensa, kuten melkeinpä kaikki paikkakuntalaiset. Ja kotipalvelutyö/vanhustyö on ala, jolle valikoituvat juuri sopivat ihmiset. Työn suola ovat kohtaamiset. Kentällä työtään tekevät edustavat sosiaalitointa, mutta ovat asiakkaalle mitä suurimmassa määrin myös ihmisiä ihmisille.
Lähihoitaja on suorassa kontaktissa yksilöön ja tuntee tämän avuntarpeen. Työn arvostusta nostamaan mietin aikoinani myös miesten saamista vanhustyöhön. Mukanani kentällä kulki muutaman kuukauden ajan silloisesta Itä-Saksasta kotoisin ollut vaihto-opiskelija, Hermann, jota perehdytin Helsingin kotipalveluun. Mummojen silmät ihan selvästi kirkastuivat.
– Entäpä saataisiinko miehet vanhuksia ja lapsiperheitä auttamaan? Maskuliinisella puolella saattaisi löytyä tuoreita voimavaroja ja uudenlaista sykettä tähän työhön. Voi vain kuvitella, miten kiusallisen hankaliksi koetut mummotkin vallan piristyisivät saadessaan juoksuttaa vetreätä nuorta miestä asioillaan. Historia on näyttänyt, miten miesten saaminen mukaan työhön on automaattisesti lisännyt sen arvostusta ja saman tien nostanut palkkoja.
Olen iloinen, että nyt itse ikääntyessäni asun Somerolla. Arvostan hoitotyön tekijöitä ja toivon, etten kovin pahasti rasittaisi alaa, kun siihen jossakin vaiheessa joudun turvautumaan. Paras takuu kohtuulliselle ikääntymiselle lienee monin tavoin aktiivinen elämä.
Kari Suomalainen luokitteli piirroksessaan ikääntyneet naisihmiset kiltti-, kärtty- ja könttimummoihin. Hoitajien jaksamista ajatellen voisi olla hyvä yrittää pysytellä ensimmäisessä kategoriassa.
Muistojen merkityksestä puhui ikinuori Pirkko Lahti, ja muistoja kannattaakin kerryttää mahdollisimman paljon. Niiden tahtiin on sitten mukava keinutella kiikkustuolissa ja jakaa niitä hauskimpia ehkä oman lähihoitajankin iloksi.
Jaana Kekki