Isäni nukkui pois melko tasan 12 vuotta sitten. Hän oli täyttänyt 90 vuotta, eli takana oli pitkä elämä. muistan kuinka raskas päivä oli, kun puhelu tuli. Asuin silloin lasteni kanssa Somerolla ja isäni Englannissa. Hän oli heikossa kunnossa, joten menin niin usein kun pystyin Englantiin hoitokotiin häntä katsomaan.
Muistan, miten vaikeaa oli, kun toisaalta minun piti olla Somerolla hoitamassa lapsia ja toisaalta halusin olla isäni vieressä hänen viimeisinä päivinään. Maaliskuussa 2013 olin edellisenä iltana palannut Englannista Suomeen, kun puhelin soi ja sairaanhoitaja kertoi, että isää ei enää ollut. Tuntui kuin sydämeni olisi kokonaan murentunut.
Surun keskellä auttoi ajatus siitä, että minulla oli arvokas tilaisuus istua isäni vieressä ainakin jonkin aikaa hänen viimeisinä viikkoinaan ja puhua tärkeistä asioista kahden kesken. Tulen muistamaan ne keskustelut niin kauan kun itse elän.
En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen miettinyt, miten arvokasta olisi, jos saisin vielä viettää aikaa isäni luona. Melkein joka päivä mietin, että haluaisin kertoa isälleni päivästäni, tai kysyä neuvoa jossain asiassa. Ikävä on edelleen kova.
Toisaalta olen viime aikoina ymmärtänyt, miten isäni on edelleen läsnä elämässäni. Nyt on meneillään paaston aika. Tänäkin vuonna olen luopunut sokerin syömisestä paaston ajaksi. Olen tehnyt niin usein.
Viime vuosina olen myös halunnut tehdä sen rinnalla jotain positiivisempaa. Tänä vuonna päätin, että kirjoitan joka päivä joko kortin ja kirjeen jollekin joka on minulle ollut jollain tavalla elämässä merkittävä.
Nykyisin postissa ei tule muuta kuin laskuja ja mainoksia. Olen usein miettinyt, kuinka surullista on, että ihmiset eivät enää kommunikoi kirjoittamalla kirjeitä. Paastonaika on 40 päivää, ja jos lasketaan sunnuntait mukaan, ehtii kirjoittamaan 46 kirjettä. Olen kovasti nauttinut tästä. Olen muistanut, kuinka arvokasta voi olla laittaa ajatuksia fyysisesti ylös paperille sen sijaan, että ne menevät tekstiviestillä tai eivät ollenkaan.
Vasta sen jälkeen kun olin jo kirjoittanut ensimmäisiä kirjeitä, tajusin, miksi tämä ajatus oli putkahtanut mieleeni. Se oli kiitos isälleni. Hän oli kova kirjoittamaan. En muista, että isäni olisi ikinä soittanut minulle puhelimella, mutta vaikka asuin missä päin maailmaa tahansa, hän jaksoi aina kirjoittaa minulle säännöllisesti kirjeitä. Nämä kirjeet ovat edelleen tallessa ja niistä tulen olemaan aina kiitollinen.
On vaikea luopua ihmisistä ja tottua uuteen elämään, jossa he eivät enää fyysisesti ole läsnä. Mutta on myös lohdullista tajuta, kuinka iso vaikutus heillä on ollut. Minä toivon, että minun nyt paaston aikana kirjoittamat kirjeeni tulevat tuomaan ainakin pientä ilo heille, jotka niitä tulevat saamaan. Jos näin on, kiitos siitä kuuluu rakkaalle isälleni. Hän ei ole enää fyysisesti tässä maailmassa, mutta hänen vaikutuksensa tulee jollain tavalla kestämään ikuisesti.
Jody Merelle
terapeutti
